Elämä vei mennessään

Oho. Elämä vei mennessään. Tarkalleen ottaen eniten ehkä työelämä. Mutta kyllä arki muutenkin.

Kului miltei vuosi. Perheessä teini kypsyi ja rauhoittui, alakoululainen tuli murrosikään ja kuopus kasvoi koululaisen mittoihin.

Minä olen keskittynyt paljolti työelämän haasteisiin ja niiden lomassa yrittänyt pitää huolta itsestäni ja tärkeimmistäni.

Olen myös miettinyt suuntia. Ennen muuta omiani. Viidentoista pikkulapsivuoden jälkeen meillä eletään nyt uudenlaista arkea. Ei vähemmän kiireistä, mutta sellaista, että pääsen aiempaa enemmän itse päättämään, mihin käytän aikaani.

Eipä ole tuttu tunne. Jos takana ovat aktiiviset ja toimeliaat nuoruusvuodet ja jos on tullut äidiksi kaksikymppisenä samaan aikaan kun on aloittanut opintojen lomassa työnteon, ei elämässä oikeastaan ole ollut aikaa,jolloin olisi ehtinyt kunnolla pysähtyä miettimään, että mihin sitä seuraavaksi ryhtysi. Tai että mitä sitä pohjimmiltaan haluaisi.

Nyt olen ajatellut kysyä sitä itseltäni.

Huomaan kyllä, ettei vastauksen saaminen ole aivan helppoa. Sen verran sähäkkää elämä on ollut, että pelkkä oman äänensä kuuleminen vaatii hieman orientoitumista. Kuka minä olinkaan ja minkälaisella äänellä minulla oli tapana puhua? Millaiseksi olen tullut ja haluanko yhä samoja asioita kuin ennen?

Joitakin vastauksia minulla jo on. Työ, työelämä ja ammatillinen kehittyminen kiinnostavat. Ja kiinnostaa taide ja kulttuuri ja niiden äärelle pysähtyminen ja hiljentyminen. Kiinnostavat rauha ja hiljaisuus ylipäänsä. Ja kiinnostaa terveys ja sellainen liikkuminen, että olo säilyy hyvänä.

Ja kiinnostaa kirjoittaminen. Mutta se on ajatus, joka hakee vielä muotoaan, enkä oikein tiedä, millaisen muodon se lopulta ottaa.

Sen vuoksi päätin kuitenkin palata blogin pariin. Samasta syystä, jonka vuoksi tämän homman alun perin vuosia sitten aloitinkin.

Koska kaipaan sormiharjoituksia, jotta kynäni ja ajatukseni pysyisivät vireessä.

Siksi olen täällä taas. Katsotaan, mihin suuntaan matkalla.