Levon hetket
Koin ehkäpä syksyn pysäyttävimmän hetken töiden merkeissä muutama viikko sitten. Istuin kuunelemassa Vuoden Puhujaksi vuonna 2015 valitun Helena Åhmanin luentoa itsensä ja oman mielensä johtamisesta, ajattelun ja tilannetajun kehittämisestä sekä henkisestä kestävyydestä. Åhman käsitteli puheessaan arjen haasteita ja paineita ihmismielen, psykologian ja yksinkertaisimmillaan aivokemian kannalta.
Neurotieteen näkökulmasta jatkuva kiire aiheuttaa muun muassa aivojen etuotsalohkon toiminnan heikkenemistä. Psykologian näkökulmasta työn ja arjen monimutkaisuus lisää stressiä, vähentää kykyä kuulla intuitiota ja nostaa turhan paljon tunteita pintaan. Fysiologiselta kantilta katsottuna jatkuva sälä ja alituiset keskeytykset nostavat ihmisen kortisoli- ja adrenaliinitasoja. Hengitys pinnallistuu. Vuorovaikutukseen tämä kaikki vaikuttaa siten, että lähtökohtaisesti tulkitsemme toisten viestejä kielteisemmin.
Ei käy vastaan väittäminen: olemme kovilla. Kuten niin moni muukin tänä päivänä, myös Åhman puhui pysähtymisen, rauhoittumisen ja karsimisen puolesta.
Kuva Helena Åhmanin esityksestä M/S SOSTEn avajaistilaisuudessa Savoy-teatterissa 4.10.2016.
Kuuntelin luentoa Savoy-teatterin penkkiin nauliutuneena. Syksy oli jo imaissut minut pyörteeseensä. Kiire piti otteessaan, työt kasaantuivat, projektit painoivat mieltä, uni oli ollut huonoa ja ruuhkavuosiarki tuntui mahdottomalta tehtävältä. Takki oli tyhjempi kuin ehkä koskaan ennen. Åhman jatkoi puhumistaan. ”Jotta pystymme ylipäänsä selviämään tästä kaikesta, meidän on opittava palautumaan paremmin”, hän muistutti.
Åhmanin mukaan meillä tulisi olla päivittäin hetkiä, jolloin emme tee emmekä suorita mitään. Emme työhön, vanhemmuuteen, kotiin, harrastuksiin, liikuntaan emmekä edes näennäisen rentouttavaan tekemiseen (käsityöt, kokkailu, puutarhanhoito…) liittyviä asioita. Totaalisen palautumisen ja elpymisen hetkiä. Toimettomuutta. Ja huom, tämä ei tarkoita nukkumista.
Järkytyksen ja oivalluksen hetki!
Juuri tässä ongelmani on tänä syksynä piillyt. Arjestani puuttuvat toimettomuuden ja levon paikat. Kun herään aamuisin kello 6.30, alan välittömästi tauottomaan työhön ja toimeen, joka jatkuu lapsiperheen aamukaaoksen jälkeen täydellä työpäivällä… Illan ruuhkaisella ruoanlaitto-, läksy-, kotityö- ja harrastussirkuksella… Iltatoimien ja nukutushommien ponnisteluilla… Ja sen jälkeen vielä viimeisillä voimilla kasaan räävityillä tiskit-pyykit-ai-niin-ne-luistimet-huomiseksi-vielä-yksi-työteksti-kirjoitettavana-perhana-kuopuksen-kurahousut-piti-pestä-suoritteilla. Kunnes kaadun täydestä vauhdista suoraan sänkyyn ja nukahdan.
Odotan sänkyyn kaatumisen hetkeä, koska silloin tauoton tekeminen lakkaa – jos hyvin käy, eikä kukaan lapsista herätä yöllä tai jos uni ei muusta syystä katkeile – noin seitsemäksi ja puoleksi tunniksi (mikä on muuten jatkuvasti tunti liian vähän unta minulle). Nukkuessamme toki palaudumme, mutta Åhmanin mukaan tarvitsemme myös valveilla ollessamme lepoa.
Jotta pystyisimme tekemään parempia päätöksiä, olemaan parempia työntekijöitä ja ylipäänsä parempia ihmisiä, meidän olisi kyettävä olemaan skarppeja ja kehittämään tilannetajuamme. Tämä edellyttää muun muassa energiatasoista huolehtimista, tunteiden ohjaamista, laajempaa ajattelua, tarkempaa huomion suuntaamista, erilaisten havaintoharhojen estämistä, intuition tunnistamista ja keskittymiskyvyn varmistamista. Ja tämä kaikki onnistuu vain, mikäli meidän on mahdollista säännöllisesti pysähtyä, keskittyä ja rentoutua.
En tiedä, mitä on tapahtunut. Olen yleensä ollut hyvä löytämään kiireiseen arkeeni juuri noita pieniä elpymisen hetkiä. Se on ollut supervoimani; kyky pysähtyä pieniin tuokioihin, kyky minimeditaatioihin kesken työpäivän tai kotityösuoritteiden. Tänä syksynä ne hetket ovat kadonneet. Joko en ole tunnistanut niitä, en ole kyennyt pysähtymään sopivan hetken tullen tai arki ei yksinkertaisesti ole joustanut kylliksi.
En ole mikään erityisen suorituskeskeinen ihminen. En pyri minkäänlaiseen täydellisyyteen. En ota paineita ulkopuolisista näkemyksistä. En syyllisty keskeneräisyydestä. Olen melko suurpiirteinen ja aikalailla armelias itselleni. Tässä rämmitään miten parhaiten taidetaan ja se on ihan ok. En usko, että elämässäni on kamalasti mitään sellaista, minkä voisin jättää tekemättä – tai tehdä jotenkin toisin, vähemmän täysillä. Olen jo karsinut kaiken mahdollisen.
Tämä soppa vain on niin hirmuisen sakea. Työn kiire ja vaativuus, kolme lasta alituisine tarpeineen, huusholli, koko elämä. Työt, työtä, työtä. Metatyötä ja mahdollistamista. Jatkuvaa asioiden selvittämistä ja hallinnointia sekä työmaalla että kotona. Mistä nipistäisin? Mille antaisin vähemmän itsestäni? Mitä siitä seuraa, jos teen niin?
Silti tiedän tämän: jostain on löydyttävä aikaa pysähtymiselle.
Mistä sinä löydät sen ajan?