Minä ja Maslow
Tiedättekö, mistä tietää, että on vielä hiukkasen verran pikkulapsivuosien kuormittama?
No sen huomaa siitä, millaiset tarpeet aktivoituvat, kun on yhtäkkiä, yllättäen, yksin kotona. Minä toki olen yksin kotona monta kertaa joka viikko. Lähden aamuisin usein viimeisenä. Ja teen välillä etäpäiviä. Mutta silloin agenda on selvä. Syö aamiaisesi loppuun, pukeudu, meikkaa, pistä kamat kasaan ja lähde. Tai: Tee töitä.
Välillä olen yksin kotona myös vapaa-ajalla. Silloin kyseessä ovat yleensä ennalta suunnitellut viikonloput tai loma-ajat, jolloin muu perhe on mummolassa tms. Silloin olen tavallisesti ennättänyt miettiä itselleni kaikenlaista puuhaa, ja tapaan olla aika tarmokas, jotta ennättäisin sekä lenkille että leffaan että uimaan että taidenäyttelyyn. Kun kerran on saumaa…
Kävin lapsen kanssa Lasten kulttuurikeskus Rullassa. Mielessä kävi käpertyä beduiinitelttaan nukkumaan.
Todellinen sijaintini tarvehierarkian pyramidissa selviää tällaisina sunnuntaipäivinä, kun yhtäkkiä huomaan, että puoliso ja tytär ovat lähteneet harrastuksiinsa ja pojat kavereilleen. Kun minulle yllättäen ilmestyy parin kolmen tunnin oma rauha hiljaisessa talossa. Silloin minussa saa vallan alkukantainen selviytymisvietti, joka ohjaa tekemään kiireen vilkkaa niitä asioita, joita eniten juuri nyt tarvitsen ja kaipaan. Asioita, joista on elämässä suurin pula ja puute juuri nyt.
Ja ne asiat ovat lähes poikkeuksetta 1) ruoanlaitto ja 2) nukkuminen. Ruoka ja uni. Tämän ylevämmälle tasolle en vielä ole edennyt, vaikka lapset alkavat olla jo isoja.
Tulin äskettäin maininneeksi Valeäidin tontilla, että vaikka rakastan ”oikeaa” ruoanlaittoa ja slow foodia, niin olen tällä hetkellä ihan sinut sen kanssa, ettei moiseen ylellisyyteen yksinkertaisesti ole arjessa aikaa. Harvemmin viikonloppuisinkaan, koska touhua ja tohinaa piisaa. Eikä lasten pyyntöjä ja vaatimuksia kuunnellessa ja riitoja ja näkemyseroja selvitellessä valmistettu hirvipaisti hunajajuurespedillä vain ole sama asia kuin rauhassa ja hiljaisuudessa kuulloteltu ja kypsytelty.
Ei vaan jaksa ruveta mihinkään niin ihanaan ja itselle antoisaan puuhaan, jos jo alkaessaan tietää, että homma menee sähläykseksi. Parempi heittää spagetit tai kalapuikot tulille ja käyttää vapautunut aika johonkin hyödylliseen kuten imurointiin tai läksyjen kuulusteluun.
Mutta tarve hiljentyä ja rauhoittua ruoanvalmistuksen äärelle, se elää minussa vahvana.
Moni perheenäitiystäväni kertoo yksin ollessaan ottavansa tilanteesta kaiken irti ja elävänsä reteästi pelkällä leivällä tai noutosushilla. Minulle tapahtuu päinvastoin. Kun perhe on poissa, kaivan padat ja kattilat esiin ja oikein nautin kunnollisen aterian hitaasta, viipyilevästä valmistusprosessista. Kuuntelen kypsymisen ääniä, tunnen höyryn kasvoillani, nuuhkin nousevia tuoksuja…
Kuva täältä. Pohjalla ollaan.
Ja sitten nukun. Voi että.
Univelkataakkani pikkulapsivuosilta on niin massiivinen, tai ainakin sen aiheuttama trauma yhä niin vahvasti läsnä, etten oikein edelleenkään osaa enkä halua priorisoida mitään muuta nukkumisen edelle. Jättäkää minut yksin, ja voitte olla varmoja, että otan torkut. Jos jätätte minut itsekseni yön yli, menen todennäköisesti iltakymmeneltä nukkumaan ja vetelen sikeitä kellon ympäri.
(Ei haittaa, vaikka olisi vuoden kreiseimmät bailut käsillä. Viimeksi nukuin yli kymmenen tunnin ihanat unet elokuun rockfutiskisojen aikaan Hämeenlinnassa. Kukapa nyt jaksaisi juopotella ja laulaa karaokea huikeiden rokkimuijien kanssa, kun voi mennä nukkumaan.)
Vaikka ei tämä minun kohdallani ole yksinomaan viimeisen vuosikymmenen ilmiö. Olen aina rakastanut nukkumista, ja myös itse nukkuumaan meneminen rauhoittavine proseduureineen on aina ollut minulle mieluisaa. Taru kertoo minun olleen jo vauvana erityisen kova tyttö nukkumaan, enkä muista, että olisin esim. teininäkään erityisemmin taistellut unta vastaan. Unideprivaatio olisi ehdottomasti tehokkain tapa kiduttaa minusta ulos kaikki valtakunnan salaisuudet ja salatuimmat tiedot.
Siispä nukun. Aina kun mahdollista.
Tähän on tultu ja tässä ollaan. Voi olla, että kun vuodet kuluvat ja lapset tuosta vielä kasvavat, vajunut perustarvelaarini alkaa taas täyttyä, enkä aina ensimmäiseksi tilaisuuden tullen ajattele ruokaa tai unta. Tuskinpa vietän eläkepäiviäni yksinomaan syöden ja nukkuen.
Mutta nyt on näin. Peruksilla mennään.