Onni on nyt täällä

Onni hiipi hiljaa lauantaiaamupäivän aikana. Varkain, niin kuin se usein saapuu. Tuuli lennätti lehtiä puista, aurinko ja tummat pilvet vuorottelivat taivaalla. Oli ulkoiltu. Olin laittanut ruokaa. Olin ehkä vähän väsynyt, oli ollut paljon raskasta.

Onni yllätti takavasemmalta. Se pääsi pujahtamaan sisään, koska ei ollut kiirettä. En aikonut mitään enkä pyrkinyt minnekään. Kuivasin salaattiottimia astiapyyhkeellä ja katselin keittiön ikkunasta, kun poikani juoksivat pihalla.

Ja silloin se istahti aivan hiljaa ensin keittiönpöydän ääreen, pienen matkan päähän minusta. Se katseli minua sieltä lempeästi ja hyväksyvästi. Nousi sitten ja käveli sanaakaan sanomatta viereeni, aivan lähelle. Kietoi kätensä hartioideni ympärille ja halasi lujaa. Silitti hiuksiani ja sanoi:

”Tämä on hyvä. Tässä on paljon hyvää. Voit pudottaa taakkasi vähäksi aikaa pois ja levätä.”

Muistin taas, miksi jatkuva liikkeellä oleminen, paikkoihin meneminen ja uuden etsiminen eivät ole minun vaihtoehtojani. Minun onneni syntyy hiljaisuuden, kiireettömyyden ja pysähtyneisyyden keskellä.

Olin ihmetellyt, miksi onni oli pysytellyt poissa niin pitkään. Nyt ymmärsin, ettei sille ollut ollut aikaa eikä tilaa. Tuskin olisin edes kuullut tai huomannut sen lähestymistä.

Mutta nyt, nyt onni on täällä.