Paras syksy aikoihin
Jollakin tasolla takki on varmaankin aika tyhjä. On ollut vauhdikas syksy. Paljon kaikkea uutta meille kaikille, koko perheelle.
Mutta meillä on mennyt tosi hyvin. Koulut, päiväkodit, työt, harrastukset. Arki. Elämä. Takana on pari vuotta, jotka koettelivat meitä aika kovasti, mutta tänä syksynä kaikki on sujunut hienosti. Olen niin iloinen ja onnellinen ja ylpeä meistä, perheemme jokaisesta jäsenestä. Jokainen on hoitanut oman tonttinsa ja säilyttänyt hyvän draivin loskan ja pimeydenkin keskellä.
Vaikka ei edes tarvitsisi. En ole mikään reippauden airut ja evankelista. Saa olla poikki ja epämotivoitunutkin.
Mutta tänä syksynä meillä ei ole ollut sellaista. Ihana asia, jota arvostan.
Silti olen ollut kuulolla. Etenkin nyt viime päivät, kun tajusin, että tässä eletään niitä ruuhkavuosiperheen todellisia härkäviikkoja. Miten lapset voivat? Ovatko aamuherätykset jo ylivoimaisia koululaisille? Eivät ne ole olleet, he ovat jaksaneet hienosti. Uuvuttavatko kokeet, rasittavatko harrastukset? Ei, ihan hyvillä mielin lapset ovat porskuttaneet. Pieninkin heistä, lumesta ja piparkakkujen leipomisesta intoillen.
Puoliso on ollut tänäkin syksynä kuin kirkkain tähti ja timantti, kumppanina ja vetojuhtana, kun minä olen ollut erityisen paljon poissa kotoa töiden vuoksi. Kymmenen pistettä ja kaksikymmentä papukaijamerkkiä (kuten lapsemme sanoo) hänelle.
Entä minä sitten, kuinka minä jakselen?
En oikein ota siitä selvää. Järki sanoo, että varmasti väsyttää. Vanhan työn pakettiin pistäminen alkusyksystä oli kova urakka, ja uuden työn haltuun ottaminen on ollut vähintään yhtä kova. Reissujen ja aikataulujen ja työkiireiden ja koko tämän arjen prässissä on välillä tuntenut itsensä aika littanaksi. Koskaan ennen elämässäni en ole ollut näin kiireinen.
Tätä kirjoitan, kun ajatukset alkoivat pursua minusta jo yli, kellarissa, kodinhoitohuoneen kynnyksellä, sähkötaulun vieressä. Oli pakko saada teksti talteen. Pysähtyä kymmeneksi minuutiksi näille sijoille. Pysähtymisen hetkiä tässä syksyssä ei olekaan paljon ollut. Lähinnä lyhyet hetket illalla sängyssä, juuri ennen nukahtamista. Tuokiot ruuhkabussissa, ikkunalasiin nojaten, hämärään tähyillen.
We can do it -nainen tsemppaa meitä pesualtaan takana, puoliso sen siihen asemoi perhettä kannustamaan jo vuosia sitten. ”Yes we can”, tuumaan ja lähden ripustamaan pyykit. Joulu taitaa olla ensi viikolla. Sitä en ole vielä ehtinyt ajatella. Mutta hei, elossa ollaan ja mieli on hyvä. Ja kodinhoitohuoneen neljästä pyykkikorista yksi on tavallisena torstai-iltana kokonaan tyhjä!
Paras syksy aikoihin!
