Siivoamisesta ja mielenrauhasta
Tänään olen yrittänyt palautella mieleeni Mirkka Rekolan runoa, joka menee jotenkin niin, että
arkiset kotityöt ovat elämän pieniä tervehdyksiä meille.
Pidän ajatuksesta. Että elämä siinä meitä tervehtii joka kerta, kun tartumme tiskiharjaan tai imuriin, tamppaamme mattoja tai ripustamme pyykkejä. Elämän pieniä moikkauksia. Elossa ollaan!
Mikä voisi olla suurempi onni kuin saada elää arkea. Pedata sänky aamulla. Siivota keittiö aterian jälkeen. Pyyhkiä pölyt ikkunalaudoilta.
Pidän kotitöiden tekemisestä. Kun minulla on aikaa, mahdollisuus ja kyky tehdä kotitöitä, asiat ovat hyvällä tolalla. Luulen, että tapa ajatella näin kumpuaa lapsuudenkodista.
En ole oppinut pitämään siivoamista tai järjestelyä penseänä ja ärsyttävänä pakkopullana, jota kuuluu kaikin keinoin vältellä. En ole saanut kotoa sellaista mallia, että imuroidessa tai lavuaaria kuuratessa kuuluu aina olla vähän kiukkuinen. Tekemisestä ja työnsä jäljestä voi nauttia. Ja siivotessa ehtii samalla ajatella monenmoista.
Rauhassa, ajan kanssa siivoilu on myös tässä ruuhkaisessa elämänvaiheessa aikamoista luksusta. Kovin usein en slow-flow-siivousmoodiin pääse, mutta sentään välillä.
Sitä oppii olemaan pienestä iloinen… Se hetki, kun kaikki talouden kuusi pyykkikoria ovat hetken aikaa tyhjiä. Se tunne, kun keittiön lattia on vähän aikaa puhdas. Fiilis, kun olet pessyt käsin tiskialtaallisen verran puu- ja valurauta-astioita, kuivannut ja laittanut kaikki kaappeihin, ja ripustat astiapyyhkeen paikoilleen. Onnellinen olo kotiin tullessa, kun makuuhuoneen ohi kulkiessasi näet pedatun sängyn.
Pieniä palasia oikeilla paikoillaan elämän suuressa palapelissä.
Jos jotain haluaisin jättää lapsilleni perinnöksi, niin tavan suhtautua kotitöihin mukavana juttuna. Se säästää niin paljolta turhalta tuskailulta.
