Ei
Viime aikoina olen sanonut tosi paljon ei monenlaisille asioille.
Olen sanonut ei illanvietoille ja ravintolaillallisille ja keikoille ja ystävien tapaamiselle ja monille muille hauskoille riennoille.
Ja olen sanonut ei ihanille klassisen musiikin konserteille ja oopperalle ja taidenäyttelyille. Olen sanonut ei jopa televisiolle (mutta en kirjoille).
Olen sanonut ei, kun minua kysyttiin mukaan siihen yhdistykseen ja tähän tehtävään ja tuohon hallitukseen. Vaikka olen periaatteessa kiinnostunut. Vaikka olen periaatteessa mukaan menevää sorttia.
Sillekin sanoin ei, kun minua pyydettiin kouluttamaan vapaaehtoisia (vaikka yleensä lähden aina). Ja sille, kun minua pyydettiin keskustelemaan työelämän kiinnostavista teemoista aurinkoisena lauantaipäivänä. (Siinä kohtaa sydämeni kyllä itki vähän verta, kun en tiennyt, koska seuraava pyyntö tulee, vai tuleeko.)
Suureksi osaksi tämä ponteva ein sanominen johtuu siitä, että olen halunnut raaauuuhoittaa tämän syksyn. Rauhoittaa niin rauhalliseksi kuin mahdollista. Se taas johtuu siitä, että päätin sanoa ei enää nykyiselle työlleni. Ja nyt olen suuntaamassa kohti uutta.
Uusi on hienoa, jännittävää, odotettua ja innostavaa. Uuteen liittyy, kuten aina, aluksi myös epätietoisuutta. Ja väsymystä. Uudessa asiantuntijaroolissa aloittaminen väsyttää alkuun, osaan jo ennakoida sen. Uuden opettelu, pihalla oleminen ja erilaisuuteen totuttelu vie paljon energiaa ja kaistaa aivoista. Haluan varautua siihen.
Ja siihen, että teen jatkossa vähän enemmän töitä kuin ennen. Ja siihen, ettei minulla ole hetkeen lomiakaan, kuten tähän asti on vuosikaudet ollut.
Yritän rauhoittaa syksyni, jotta olisin täydessä terässä uutta varten. Ja jotta jaksaisin hyvin. Ja jotta silloin kun en ole uudessa työssäni oppimassa uutta, olisin lasteni lähellä, perheeni parissa, latautumassa ja lepäämässä.
Siksi nämä lukuisat eit.
Onneksi osaan tämän jo aika hyvin. Ein sanomisen. Tiedän, mitä tarvitsen voidakseni hyvin muutostilanteissa. Ja tiedän, mitä lapseni tarvitsevat. Kun elämä muuttuu miltä nurkalta tahansa, karsi ja rauhoita.
Silti päässä surisee ja pörrää juuri nyt. Niinhän siellä tekee normaalistikin, tai ainakin aika usein. Työelämä ja kolme eri-ikäistä lasta, remontit, omat vanhevat vanhemmat, ystävien vaiheet, entä minä itse… Koko tämä kohta nelikymppisen setti.
Ja juuri nyt, tässä hetkessä, vanhan työn paketointi ja lankojen päiden solmiminen seuraajaa varten. Ja samaan aikaan uuteen työhön orientoituminen. Ajatuksissa on ruuhkaa, kyllä.
On hiljennettävä kurvissa, sanon itselleni. On sunnuntai-iltapäivä, ja kotityöt ja metatyöt ja muuttuvat työkuviot ja koko tämä elämä täyttävät pääni yhtenä vyyhtenä. Lasten kavereita kulkee ovista ja ikkunoista (siltä tuntuu hetken aikaa), ja jokaisella ihmisellä tässä maailmassa on minulta jotakin kysyttävää. On saatava happea, tilaa ajatuksille, jotta ne lakkaisivat parveilemasta.
Lähden lenkille. Painan hiki otsalla peltojen halki syksyn matalassa auringonvalossa. Yritän saada murheet karistettua ja mieleni tyyntymään. Liikunta auttaa stressiin, hoen mielessäni, ja huomaan purevani takahampaita yhteen. Syke on korkea ja ajatukset pyörivät päässä vimmattua luuppia, ahdasta kehää.
Kiristän tahtia ja ohitan edellä kulkijat.
Kurkien aura halkaisee sinisen taivaan. Maisemapellon rinteessä viimeiset kukat riiputtavat päitään. Taivaanranta väreilee oranssinpunaisena.
Mitä hemmettiä, sanon itselleni. Ikään kuin mieli voisi rauhoittua, jos en anna edes hengityksen virrata vapaana! Mikä minua vaivaa; ravaan täällä kuin henkeni hädässä
Ja sitten sanon ei sillekin.
