Pidä huolta (itsestäs ja muista)
Törmäsin äskettäin somekuplassani keskusteluun, jossa erään yrityksen toimitusjohtaja kommentoi liiallisia työkiireitään valittaneelle tuttavalleni jotakin tyyliin: ”lounaan syöminen on aivan yliarvostettua”. Tuttavani oli siis kertonut päivästään, joka oli jälleen niin kiireinen, ettei hän ennättänyt edes syödä.
Hätkähdin. Minusta tuon kaltainen kommentti menestyvän yrityksen johtajalta on monella tapaa ongelmallinen. (Vaikka henkilö, jolle hän kommentoi, ei työskentelekään hänen yrityksessään.)
Mitä tuollainen kommentti kertoo toimitusjohtajan edustaman yrityksen kulttuurista, arvomaailmasta ja tavasta suhtautua ihmisten hyvinvointiin? Mitä se kertoo hänen omista arvoistaan ja hänen omasta suhtautumisestaan omaan hyvinvointiinsa? Heitto oli selkeästi sisäpiiriläppä (vaikka sen yleisönä olikin lähes 3 000 Facebook-kaverin joukko). Mielestäni se oli kuitenkin oireellinen.
Reagoin omassa työssänikin yleensä aina, jos joku tuntuu puhuvan kovin ihannoivaan sävyyn kovasta kiireestä, lounaiden skippaamisesta tai yöhön venyneistä työrupeamista. Sellaistahan se joskus on. Minusta on kuitenkin tärkeää, että erikoistilanteet pysyvät erikoistilanteina, eikä tolkuttomalle kiireelle anneta ansiotonta gloriaa.
Stressaantuneena, väsyneenä ja nälkäisenä harvoin syntyy hyvää jälkeä. Meillä on jo tutkittua tietoakin siitä, että työssä itsensä uuvuttaminen on so last season. Tämän päivän parhaat työntekijät ovat niitä, jotka osaavat pitää itsestään huolta. Kenellekään ei ole iloa asiantuntijasta, joka pyörtyy energian puutteeseen kesken palaverin tai ei jaksa kuunnella muiden puhetta, koska vatsa kurnii. Liiallisessa kiireessä tehdään huonoja päätöksiä.
Lisäksi johtaja on aina oman työyhteisökulttuurinsa käyntikortti. Tai ainakin hänen pitäisi olla.
Arvostan organisaatioita, joita johdetaan vastuullisesti myös työyhteisötasolla. Matalat hiilijalanjäljet ja pro bono -kamppikset eivät riitä, jos henkilöstö voi huonosti. (Enkä viittaa tässä nyt alun esimerkissä maintsemani toimitusjohtajan yritykseen vaan yrityksiin ja organisaatioihin ylipäänsä.)
Johtajien tulisi olla erityisen vastuullisia puheissaan ja sanomisissaan. Vaikka itse olisitkin ihminen, joka juoksee aamiaiseksi puolimaratonin ja elää lopun aikaa kivennäisvedellä, et voi etkä saa olettaa, että muut olisivat – tai edes haluaisivat olla – samanlaisia.
Johtaminen on monin paikoin (joskus karuimmillaan, joskus kauneimmillaan) vähän niin kuin kuin taitelijuutta. Ja saa ollakin niin kauan kuin johdetaan hyvin ja viisaasti.
Mutta johtajan täytyy aina muistaa, että henkilöstö, asiantuntijat ja muut työntekijät omassa organisaatiossa, saattavat katsella työtä ja työelämää eri vinkkelistä kuin hän itse ja muut johtajat. Jotta työntekijät voisivat hyvin ja kukoistaisivat työssään, he ehkä kaipaavat työnsä arkeen erilaisia asioita kuin johtaja.
Johtajilla on usein myös kokonaistyöaika, mikä jo sinänsä muuttaa työnteon filosofiaa ja realiteetteja aika paljon. On eri asia skipata lounas johtajan statuksella (ja palkkauksella) omasta valinnastaan kuin joutua skippaamaan lounas siksi että ei muuten saa töitään tehtyä. Tai siksi, että työyhteisön kulttuuri kannustaa sellaiseen.
Tämän vuoksi ei minusta ole yhdentekevää, millaista läpändeerosta isojen talojen johtajat heittävät somessa. Nyrkkisääntönä sanoisin, että empaattinen ja humaani lähestymistapa on aina parempi kuin Miranda Priestly.
