Päivä jona minusta tuli armollinen itseäni kohtaan
Tänään se tapahtui. Tänään huomasin, että minusta on tullut oman keski-ikäisyytensä ja keskeneräisyytensä iloisesti hyväksyvä, itselleen armollinen ihminen.
En ole koskaan ollut erityisen ankara itselleni, mutta on minulla ollut tiettyjen asioiden suhteen joitakin henkilökohtaisia levelejä ja standardeja.
...jotka ovat toki yksi toisensa jälkeen karisseet sitä mukaa kun elämä on lasten ja kaiken myötä muuttunut yhä täydemmäksi ja täyteläisemmäksi. Yhtäkkiä sitä vaan huomaa käyvänsä tuulipuku päällä Prismassa. (Monethan ovat tuulipukuihmisiä jo parikymppisinä, ja se on tosi ok, mutta minä en ole ollut.) Ei vaan enää tahdo tulla niitä hetkiä, jolloin ennättäisi välittää…
Tänään oli henkilökohtaisen standardeista luopumiseni ja suorastaan läskiksi lyömiseni multihuipentumapäivä.
Ensinnäkin, menin aamulla lapsen kanssa neuvolaan verkkareissa (en ole varsinaisesti verkkari-ihmisiäkään), meikittä ja pipo päässä. Kaikki nämä vuodet, jopa lapsivuodeaikoina, hyvänen aika, olen aina mennyt neuvolaan jokseenkin huolitellun näköisenä. (Siis sellaisessa siistit farkut, siisti neule, kammatut hiukset ja kevyt meikki -lookissa, en nyt missään jakkupuvuissa sentään.) En tiedä, miksi. Minulla vain on ollut sellainen tapa. En ajattele, että kenenkään muun kuuluisi tehdä niin.
Tänään tuo tapa lensi romukoppaan. Eikä ilmekään värähtänyt.
Lisäksi! Tajusin jo eilisiltana, että kuopuksen neuvolakortti on hukassa. Teillä tietymättömillä. Mutta sen sijaan että olisin käyttänyt aikaa sen etsimiseen, ajattelin (itselleni) vallankumouksellisen ajatuksen: Ei se niin vakavaa ole. Saahan ne tiedot kirjattua tietokoneelle ja siirrettyä sieltä vaikka toisella kertaa siihen kirjaseen.
Minä nähkääs olen tietyissä asioissa pikkuisen säntillisyyteen ja kuuliaisuuteen taipuvainen ihminen. Mutta tänään en ollut. Edes aamulla en uhrannut kuin ehkä pari ylimalkaista ajatusta kadonneelle neuvolakortille – ja marssin pokkana terkkarin ja neuvolalääkärin pakeille todeten, että kortti jäi nyt valitettavasti kotiin.
Eikä edes hävettänyt, vaikka olin antanut itsestäni huithapelin kuvan jo edellisellä viikolla, jolloin olin itse asiassa unohtanut koko neuvola-ajan. Sen piti siis alkun perin olla silloin. Yleensä olen tarkka siitä, että jos kämmään (ihan inhimillisesti) jollakin rintamalla, niin yritän ainakin sillä saralla olla lähitulevaisuudessa erityisen skarppi.
No, nyt voin varmaan luopua siitäkin pakkomielteestäni. Mitään kamalaa ei tapahtunut. Vein lapsen päiväkotiin (kylmänviileästi niissä verkkareissani ja siinä pipossani – eivätköhän ne jo meidän perheemme tunne, eivätkä tee lastensuojeluilmoitusta, vaikka normaalisti villakangastakeissa kulkeva äiti näyttääkin yhtäkkiä spurgulta) ja painelin töihin.
Samassa habituksessa edelleen. Hah!
Ruokiksella menin ostamaan K-marketista salaattia. Syömistottumukseni ovat tosi rentoja, mutta yritän (välillä) noudattaa kohtuutta ja keskitietä. Joskus se ilmenee vähän hassuina asioina. Esim. jos ripottelen salaattiannokseni päälle suolapähkinöitä, en samalla kertaa ripottele enää paahdettua sipulia tai krutonkeja. Koska tiedättehän, joku raja!
Tänään ripottelin kuulkaa niitä kaikkia! Ja sitten rouskuttelin tyytyväisenä menemään. Ai että.
Illalla menin jumppaan, jossa käyn tyylikkäässä ja virtaviivaisessa kuntokeskuksessani. Siellä minä mummeli nyöritin auki järkevät, ruskeat, sään mukaiset talvikenkäni ja riisuin tuulitakkini. Sitten otin jumppavaatteet Prisman kestokassista, johon olin ne sullonut, koska treenikassini oli kadonnut kodin uumeniin, puin trikoot ylleni ja lähdin nostelemaan vähän rautaa.
Eikä siinä kaikki. Kohta meinaan poksauttaa auki viikonlopuksi varatun cavan ja juoda lasillisen päivän päätteeksi. Ihan vain koska huvittaa.
Ei se niin tarkkaa aina tarvitse olla.
