Elämää uhmaikäisen kanssa
Kaveri kirjoitti kolumnin uhmaiästä ja siihen suhtautumisesta.
Meidän kuopuksellamme on aikamoinen uhmavaihe meneillään juuri nyt. Hän on myös triosta ensimmäinen, jota ei yleensä pysty harhauttamaan tai esimerkiksi huumorin avulla jekuttamaan kärjistyneistä tilanteista ulos.
Kaikeksi onneksi meillä on juuri nyt aika hemmetin kiireistä. Puuhaa ja säätöä on aamusta iltaan niin paljon, ettei oikein kenelläkään ole aikaa jäädä kovin pitkäksi aikaa talkoilemaan nelivuotiaan kanssa. Väki tulee ja menee kuin siinä tarinoiden ”entisajan maalaistalossa” ikään, ja lapsparka joutuu aina ennemmin tai myöhemmin kokoamaan itsensä ja jatkamaan elämäänsä, koska muut menivät jo menojaan ja läksivät hommilleen.
Kyllä häntä kuunnellaan, ja luontaisetuna hänellä on jopa enemmän kuuntelevia korvia kuin hänen sisaruksillaan aikoinaan oli. Mutta ajat nyt vain ovat sellaiset, ettei yhdelle uhmakohtaukselle voida antaa tolkutonta huomioarvoa.
Aikamme me aina selvitämme kulloistakin tilannetta. (Meillä on perheessä myös murrosikäinen, joten kärsivällisyytemme ja keinovalikoimamme alkavat olla panttivankineuvottelijoiden tasolla.) Joskus asiat selviävät kohtuullisessa ajassa. Joskus taas uhmaikäinen toimii itselleen lajityypillisellä tavalla, eikä osaa lopettaa.
Silloin teemme hänelle selväksi, että olemme saatavilla ja kuulolla heti kun hän haluaa jutella tai tahtoo vaikkapa syliin. Sitten lähdemme puuhiimme: ripustamaan pyykkejä, jatkamaan kellarin remonttia, kuulustelemaan koululaiselta koealuetta, kasaamaan kirjahyllyä tai mitä nyt milloinkin. Juniori joko tulee perässä tai, itselleen ominaiseen tapaan, jää niille sijoilleen murjottamaan.
Yleensä hän sitten, aikansa kiukuttuaan ja jupistuaan, liittyy muina miehinä muiden seuraan. Hän saattaa palata kiukun aiheuttaneeseen asiaan vielä uudestaan, melkein poikkeuksetta tässä vaiheessa jo aika rakentavaan sävyyn, tai usein me aikuisetkin siihen vielä palaamme ja kyselemme että mitkä fiilikset kaverilla…
Tällä tavalla asia saadaan ”puhuttua halki” siinä töiden ja hommien lomassa lopullisesti, eikä mikään jää painamaan mieltä. Kasvatusfilosofiaamme, jos nyt sellaisesta voi puhua, kuuluu, ettei lasta jätetä ikinä selviämään voimakkaista tunnetiloistaan yksin, vaan heidät avitetaan selvemmille vesille keskustelun keinoin. (Joskus ihan halauskin riittää.) Uskomme, että on vanhempien tehtävä jeesata etenkin pieni lapsi tunnekuohujen jälkeen takaisin tasapainoon. Ja antaa tunteille ymmärrystä ja oikeutusta.
Itse asiassa uskon, että se on tärkeää vielä isommankin lapsen kanssa, ja totta puhuen usein aikuistenkin ihmissuhteissa. Validointi on tärkeää!
Mutta siihen, että nelivuotiaan absurdi uhmakohtaus (sellaisinahan ne aikuisille ja isoille sisaruksille usein näyttäyttyvät, vaikka lapsen omassa mielessä motiivi voi olla selkeä) seisauttaisi koko viisihenkisen perheen arkiaamun tai arki-illan, jonka on vähän pakko edetä kuin juna, ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta. Meillä on kaikilla paljon tekemistä, ja niin se vain taitaa olla, että jos sattuu syntymään perheen kolmanneksi lapseksi, syntyy keskelle elämää.
Siinä on haittapuolensa ja siinä on hyvät puolensa.
Miten teillä muilla; millaisia liikesarjoja uhmaikä on teidä perheissänne aiheuttanut ja kuinka olette siihen suhtautuneet?
