”Olen nelikymppinen ja minulla on puoliso ja nelivuotias lapsi. Minä en tiedä, millainen joulu meidän kotonamme vietetään. Emme ole tehneet sitä yhdessä koskaan.”

Näin kirjoittaa Maria Veitola tuoreessa kolumnissaan. Tunnen monia, joilla on sama tilanne. Tai heitä, jotka kyllä saattavat viettää joulua kotona, mutta kutsuvat itse luokseen sukulaisia. 

Meillä on toisin. Olemme eläneet lapsiperheenä yli 12 vuotta, ja noista vuosista kymmenenä olemme viettäneet joulun oman perheen kesken, omassa kodissa. Rakastan sitä! Syitä perinteelle on monia. Minun tai puolison kummankaan lapsuuden perheissä ei ole juurikaan vietetty sukujouluja. Aattona saatettiin päivällä käväistä samassa kaupungissa sijaitsevassa mummolassa, ja tapanina tai välipäivinä sitten ehkä matkattiin pidemmälle. Myös serkut ja isovanhemmat viettivät jouluaattoiltansa omissa kodeissaan. Muu tuntuisi oudolta meistäkin. 

Meillä myös elettiin vuoro- ja keikkatyöarkea vuosikaudet silloin kun lapsemme olivat pienempiä. Joulu oli ainoa aika vuodessa, jolloin meillä oli mahdollisuus olla edes muutama päivä kotona oman perheen kesken niin että kaikki olivat yhtä aikaa paikalla. Se tuntui tärkeältä ja arvokkaalta. Tiedän, että monilla ”aito joulun tunnelma” syntyy vasta lapsuudenkodissa tai lapsuuden kotikaupungissa, vaikka sinne täytyisi matkustaa puoli vuorokautta. Meillä joulu omassa kodissa on tuntunut heti alusta lähtien ihanalta ja oikealta.

Koska sekä minun että puolisoni perheissä on totuttu viettämään ”ydinperhejouluja”, ei kukaan ole koskaan painostanut tai maanitellut meitä matkustamaan jouluksi luokseen. Joskus viime vuosikymmenellä sen pari kertaa teimme, ja hauskaa sekin oli. Mutta arvostan todella paljon sitä, ettemme monien ystäviemme tavoin joudu joka ikinen vuosi käymään syyllistymisen ja syyllistämisen sekaisia keskusteluita siitä, missä joulu vietetään tai ketkä tulevat meille. Emmekä pakkaamaan viisihenkistä perhettämme kimpsuineen ja kampsuineen farmariin ja ajamaan ruuhkassa toiselle puolelle Suomea yhden tai kahden yön vuoksi. Pysymme kotona. Oi autuutta!

Millainen meidän joulumme sitten on? Sekä minun että puolisoni perheissä joulut ovat olleet sillä tavalla hyvin samanhenkisiä, ettei mitään suuria linjakeskusteluita ole koskaan tarvinnut käydä. Olemme noukkineet mukavimmalta tuntuvat tavat molempien lapsuusjouluista ja tuoneet mukaan joitakin ihan omia juttuja. Ennen muuta meidän perheemme joulu on rento. 

Kaveripiiriini kuuluu paljon jouluhifistelijöitä ja Suuria Jouluihmisiä. Heillä on usein virhellinen käsitys, jonka mukaan en pitäisi joulusta. Päin vastoin. Tykkään joulusta todella paljon. En vaan aloita sen viettoa lokakuussa. Enkä marraskuussa. Joulukuun alkupuolella alan ajatella joulua – lähinnä siksi, että silloin pidetään pikkujouluja, ja joka viikolle riittää myös lasten joulujuhlia ja -näytöksiä. Jossain vaiheessa hommaamme lapsille ja läheisille joululahjoja ja muille tärkeille ihmisille pienempiä joulumuistamisia. Postitetaan joulukortit rakkaimmille.

Ihan oikeasti joulu tehdään meidän kotiimme kuitenkin vasta jouluviikolla. Ja se tehdään leppoisalla meiningillä. Viritellään keittiön radioon joulutaajuus. Sytytellään arkiaamuisin kynttilöitä. Siivotaan yhdessä koti. Ostetaan hyviä, kullekin maistuvia jouluisia ruokatarvikkeita. Leivotaan satsi pipareita ja toinen joulutorttuja. Maistellaan iltaisin glögiä, paketoidaan lahjoja.

Aatonaattona koristellaan joulukuusi, ja lapset alkavat olla täpinöissään. Mies ja lapset ovat kinkun ystäviä, joten se lykätään uuniin. Aattoaamuna keitän suuren kattilallisen riisipuuroa, jonne kätketään aina riittävän monta mantelia. Ruuhkavuosissa en ole ollut kovin innokas leipuri, mutta jos äitini on toimittanut meille ihanaa joululimppuaan ja anoppi suussasulavaa taatelikakkuaan, ne kuuluvat ehdottomasti aaton herkkuihin. Lähileipomosta saa tarvittaessa hyviä vaihtoehtoja.

Jouluaaton proseduuriin kuuluvat tietenkin Lumiukko ja joulurauhan julistus. Sen jälkeen lapset patistetaan pihalle, ja aikuiset aloittavat saunanlämmityksen ja jouluaterian valmistamisen. Laatikot tuunataan herkullisiksi huolettomista puolivalmisteista. (Jonakin päivänä alan tehdä lanttulaatikon ja imelletyn perunalaatikon äitini ohjeen mukaan.) Laatikoiden ja kinkun lisäksi joulupöydässä on tarjolla savukalaa, graavilohta, silliä, mätiä, paria erilaista pateeta, rosollia punajuurella värjätyn kermavaahdon kera, Dijon-sinappia ja kermaviilikastiketta kalalle. Sekä tietenkin hyvää viiniä. Jokaiselle jotakin, mutta ylenpalttisuuteen ei ole tarvetta. Jälkiruoiksi riittävät hyvin kahvi ja suklaakonvehdit tai joulutortut.

Meillä käydään joulusaunassa iltapäivästä, syödään jouluateria alkuillasta ja lähdetään sitten käymään hautausmaalla. Jossain vaiheessa järjestystä voisi muuttaakin, mutta pienten lasten kanssa tämä on ollut meillä toimivin aikataulu. Lapsista on jännittävää sytyttää kynttilät ”muualle haudattujen” muistopaikalle ja ihailla pimeässä tuikkivaa tienoota. Aattoillan hautuumaareissu on peräisin puolisoni lapsuuden jouluperinteistä, mutta olen ottanut sen ilolla osaksi myös omia joulujamme. 

Meidän lapset eivät ole olleet kovin innokkaita joulupukkiin uskojia, joten vain muutamana jouluna meillä on käynyt ”oikea pukki”. (Terveisiä!) Viime vuodesta alkaen pukin roolin on ottanut lapsista keskimmäinen, joka antaumuksella yrittää saada skeptisen kuopuksen uskomaan stoorin. Joulupukkishow onkin aaton kohokohta – ellemme sitten ole lavastaneet pukin käyntiä tapahtuneeksi hautausmaalla käynnin aikana. Jokin ovela juoni lahjojen saapumiseen joka tapauksessa aina junaillaan, koska se on niin hauskaa meistä aikuisistakin.

Loppuillan ajan lapset ihastelevat joululahjojaan, ja pöydästä saa käydä napsimassa syötävää oman fiiliksen mukaan. Tunnelma on ennen muuta hyvä, lämmin ja hellä. Kun lapset ovat menneet nukkumaan, on valveilla enää kaksi puolisoa. Silloin kaadetaan vielä lasilliset viiniä, laitetaan tulet uuniin ja uppoudutaan lahjakirjojen maailmaan.

Hyvää, rauhallista ja oman näköistä joulua kaikille!