Tuttavan Facebook-seinällä käytiin taannoin mahtava keskustelu. Tuttava tunnusti haaveilevansa säännöllisesti siitä, että joutuisi joko vankilaan tai sairaalaan, mutta niin mitättömästä syystä, ettei siitä olisi suurta tai pysyvää haittaa terveydelle tai muulle elämälle.
Pointti: Saisi olla rauhassa. Kaikki arjen vaatimukset (työ, perhe, opinnot, koti, vastuut ja velvollisuudet, mitä näitä nyt on) putoaisivat niskasta vähäksi aikaa.
Samantien suuri joukko ruuhkavuosissaan pinnisteleviä ihmisiä ryntäsi kommentoimaan postausta, ja heillä kaikilla oli ollut samanlaisia fantasioita.
”Saisi olla paikoillaan.”
”Saisi olla tavallaan yksin, ei olisi pakko ottaa vastuuta toisista eikä olla sosiaalinen.”
”Saisi lukea rauhassa!” (Tämä oli todella monen haave.)
”Saisi olla hiljaa.”
”Ei tarvitsisi pukeutua eikä laittautua.”
”Saisi nukkua, kerrankin.”
Seuraavaksi porukka alkoi pohtia, millaiset sairaudet olisivat riittävän harmittomia (ja mielellään mahdollisimman vähäkipuisia), mutta kuitenkin sen verran vakavia, että vaatisivat pidempää sairaalahoitoa. Vilkas keskustelu käytiin myös niistä rikoksista, jotka eivät liikaa vahingoittaisi omaa tai läheisten tulevaisuutta tai mainetta, mutta poikisivat silti linnatuomion.
Minä olin (kuinkas muuten) mukana keskustelussa. Laura kirjoitti äsken blogissaan yksin olemisen tarpeesta ja tuli kuvanneeksi melko tarkalleen minunkin tuntemukseni. Tarve saada olla yksin ja rauhassa on pahaksi äityessään tismalleen yhtä pakottava juttu kuin pissahätä. Voi kyllä! Ja joskus se ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin.
Tai ainakin haaveilemaan vankeustuomiosta tai viikon osastokeikasta yliopistosairaalassa.
p.s. Tämä läpänheitto sairaala- ja vankilafantasioista on tietenkin vain arjestaan uuvahtaneiden henkilöiden mustaa huumoria ja tapa käsitellä ruuhkavuosien paineita edes jokseenkin harmittomalla tavalla. Tarkoitus ei ole missää tapauksessa vähätellä oikeasti sairaita ihmisiä tai vankeuteen tuomittuja henkilöitä ja heidän tai heidän läheistensä taakkoja.
Olin itse eilisaamuna sydänfilmissä, koska olen oireillut jo pidemmän aikaa, ja fiilis oli kyllä kaikkea muuta kuin vitsikäs. (Mutta myönnetään: siinä aamukahdeksalta, elämästä ja kaikesta aika uupuneena, mielessä käväisi kyllä pieni toivo, että EKG:n ottaminen kestäisi mahdollisimman kauan ja että saisin sen ajan pötkötellä lämpöisen viltin alla hiljaisessa, hämärässä huoneessa. Edes sen hetken ajan.)
