Lupasin vastata Hannan Bad mom -blogihaasteeseen. Samaistuin Hannan tekstiin kyllä niin täysin, että voisin vain kopioida sen tähän. Jo se, että perheessä lapset ovat keskenään hyvin eri ikävaiheissa, kuten Hannalla ja meillä on, aiheuttaa melkoista riittämättömyyden tunnetta välillä. Sen kanssa on pakko oppia elämään.
Oikeasti koen aika harvoin huono äiti -fiiliksiä. Suhtaudun varsin rennosti usempiin pitäisi-juttuihin, ja tässä nykyisessä elämänvaiheessa tulee väkisin lipsuttua yhdessä jos toisessa asiassa. Kolme harrastavaa lasta, työssäkäyvät vanhemmat, talo ja piha. Välillä on pakko oikoa. Oikeita huono äiti -tunteita tunnen lähinnä silloin, kun olen ollut kohtuuttoman kireä lasteni kanssa. Kun olen huutanut tai kun huomaan olleeni armoton tai epäreilu. Onneksi osaan myös pyytää lapsiltani anteeksi. Se on ehkä tärkein taito, jonka olen vanhemmuuteni aikana oppinut.
Rimanalituksia sen sijaan tulee päivittäin. Jos siis ajatellaan, että rima olisi siellä, missä itse sen ehkä toivoisin (tai joskus ajattelin) olevan.
Näistä meillä lipsutaan:
1. Ei enää aamupuuroa.
Aamupuuro, vähintään arkiaamuisin, oli vuosikymmenen ajan yksi ”hyvän vanhemmuuteni” kulmakiviä. Ai että sitä perusturvallisuuden tunnetta, kun kaikilla lapsilla oli massu täynnä lämmintä kaurapuuroa. Ei mikään maailmassa voisi horjuttaa perhettä, joka on syönyt aamupuuronsa, mieluiten tuoreiden marjojen kera.
Viime vuonna se loppui. Ensimmäisenä puuronsyönnin lopetti keskimmäinen. Neuvottelutaidoilla sekä runsaalla määrällä päärynäsosetta ja kanelia saimme hänet toisinaan syömään puurolautasellisen arkisin, mutta lopulta alkoi tuntua, ettei jatkuvassa puuroväännössä ollut mitään järkeä. Arkiaamuisin on muutakin puuhaa kuin laskea lusikallisia. Esikoinen veteli puurolautasensa mukisematta tyhjäksi koko talven, mutta kun keskimmäinen siirtyi jugurttiin, leipään, kananmuniin ja hedelmiin, alkoi tuntua erikoiselta vaatia isompaa lusikoimaan puuroa. Kuopus sentään syö aamupuuron niinä aamuina kun menee aikaisin päiväkotiin. Kotona ei ole tullut enää keiteltyä. End of an era.
2. Saa juoda kaakaota.
Vielä esikoisen ja keskimmäisen ollessa pieniä olin aika säntillinen terveellisen ruokavalion suhteen. Lapsilla oli ruoka-aineallergoita, joten syömisen tarkkailu oli muutenkin elämän keskiössä. Pitkään olimme hurjan tarkkoja laadukkaasta, monipuolisesta, ravitsemuksellisesti täysipainoisesta syömisestä. Puolivalmisteita, pakasteperunoita, eineksiä tai noutoruokaa oli tarjolla ääriharvoin. Herkuksi riittivät rusinat tai muumikeksit. Arjessa juomia olivat maito ja vesi, mehua tarjoiltiin vain erikoistilanteissa. Limsaa ei koskaan. Kaakaota ehkä laskiaisena pulkkailun jälkeen. Eivät he silloin osanneet muuta pyytääkään, lapset. Ja koska eivät pyytäneet, oli helppo pitää kiinni tällaisesta omasta ”ihanneruokavaliosta”.
No, lapset kasvoivat ja meno muuttui. Oppivathan ne mokomat kinuamaan kaakaota aamuin illoin. Usein sitä saavatkin, koska ajattelen, että tuleepahan sillä varjolla juotua se maitokin. Ja liikkuva nuoriso tarvitsee energiaa. Muutenkin olen nykyään paljon hövelimpi sekä herkkujen että niiden puolivalmisteiden suhteen. Ja salaatiksi kelpaavat hyvin kurkkutikut tai kourallinen kirsikkatomaatteja. Kohtuus kaikessa, pigottaa ei jaksa.
3. 3-vuotias
Kun esikoinen oli pikkulapsi, hän teki pikkulasten asioita. Hänelle luettiin pikkulasten kirjoja, hän katseli pikkulasten tv-ohjelmia ja kuunteli pikkulasten musiikkia. Keskimmäinen pääsi isosiskoaan hieman nuorempana maistamaan ”isompien maailmaa”, mutta aika tarkkaan pidimme vielä hänenkin kohdallaan kiinni siitä, millaiset jutut olivat sopivia hänenikäiselleen.
Kuopusparka ei ole päässyt osalliseksi tällaisesta varjelusta. Hän katsoo säännöllisesti K-7-elokuvia, seuraa isompien olan takaa tubettajien läpänheittoa, kuuntelee, kun luemme Harry Pottereita ja altistuu Sannin ja Antti Tuiskun biiseille. Sanomattakin on selvää, että hänellä oli karkkipäivä kaksivuotiaana, ja että hän saa sipsejä tai pitsaa silloin kuin toisetkin. Isompia lapsia varjelimme tällaisilta kamaluuksilta vuosia pidempään.
Ei voi mitään. Hän on syntynyt valmiiseen perheeseen, jossa on koululaisia ja kiireitä. Kukaan ei ehdi vahtia häntä. Hän puuhailee omiaan, hakee itsenäisesti vasaran tai taskulampun milloin tarvitsee, touhuaa pihalla omin nokkineen ja pyytää apua kun tarvitsee. Emme ole ehtineet kuljettaa häntä puistoihin ja leikkitreffeille samanlaisella pieteetillä kuin isompia. Hänen kaverisuhteensa ovat päiväkodissa ihan itse muodostettuja. Hän on sosiaalisin lapsi, jonka tiedän.
4. Ulkoilu
Kauas taakse ovat jääneet ne ajat, kun olimme aina viikonloppuisin ja lomillakin aamukymmeneltä pihalla. Jos aamupuuro oli vanhemmuuteni tärkein kulmakivi, niin aamupäivän ulkoilu tuli heti kakkosena. Eikä siinä, kun lapset heräsivät säännönmukaisesti viideltä tai kuudelta, oli päivä yhdeksän maissa jo pitkällä, ja sitä alkoi suorastaan odottaa hetkeä, jolloin kehtaisi ilmaantua puistoon. Toista se on nykyään. Ensinnäkin, nykyään meillä nukutaan aamuisin. Toiseksi, arki on niin älyttömän kiireistä, hektistä, ohjelmoitua ja aikataulutettua, että silloin kun ei ole pakko liikahtaa minnekään, emme todellakaan liikahda.
Silloin kun meillä on vapaata, lapset saavat aamuisin kernaasti näprätä puhelimiaan tai katsoa telkkaria vaikka kuinka paljon. Minä panostan nukkumiseen, yöpaita päällä haahuiluun, pitkiin aamiaisiin, lueskeluun ja ehkä kotiaskareiden hoitamiseen verkkaisella tahdilla. Kun kerrankin ei ole hoppu. Lapset valuvat aamupalalle kukin itselleen sopivalla hetkellä. Kukaan ei hengitä heidän niskaansa eikä käske pistää vauhtia.
Puhelin soi ja WhatsApp piippaa. ”Lähtekää uimaan!” ”Tuutteko puistoon?” ”Mennäänkö torille aamiaiselle?” ”Lähe lenkille!” Mutta ei. Vapaa-aamuina me olemme uneliaita, hajamielisiä, hitaita ja hyvin epäreippaita ihmisiä. Ulos ennättää puolenpäivän jälkeenkin. Tai illemmalla.
5. Oma aika
Vetäydyn omiin oloihini. Lataudun rauhassa ja hiljaisuudessa. Tarvitsen välillä pesäeroa perheeseen. Otan oman aikani keinolla millä hyvänsä, muuten alan voida huonosti.
Silloin kun elämä on täynnä menemistä ja tulemista ja säätöä, ja kun työmatkoja on paljon, en välttämättä viitsi vapaa-ajalla olla kovin paljon poissa perheeni parista. Lähden kyllä jumppaan tai leffaan tai kävelylle toisinaan. Mutta vaikka minulla ei olisi saumaa poistua kodin piiristä, kaipaan omia tuokioita kipeästi. Niin kipeästi, etten voi olla niitä ilman. Välillä tuntuu, että olen kuin häkkiin suljettu eläin, joka kiertää levottomana ympyrää pakoreittiä hakien. Se vain, että minä en sinänsä halua pakoon elämääni ja perhettäni. Tarvitsen vain lepoa ja yksinäisyyttä, jotta jaksan taas olla riittävän hyvä ihminen.
Introverttipiirteisistä vanhemmista on kirjoitettu viime aikoina paljon. Olen yksi heistä. Introverttiushan ei tarkoita välttämättä sitä, ettei olisi sosiaalinen tai sosiaalisesti taitava. Minä olen kyllä, mutta vastapainoksi minun on saatava vetäytyä. Kotona, viisihenkisessä perheessä, se ei ole aina ihan helppoa. Täytyy häipyä vaivihkaa huoneisiin. Jättäytyä joukosta. Pysytellä sivummalla. Maastoutua nojatuoliin huoneen nurkassa. Tarttua siihen hetkeen, kun kukaan ei kaipaa. Ja ennen muuta täytyy oppia kommunikoimaan. Sanomaan perheelleen, että nyt olen tässä huoneessa puoli tuntia yksinäni. Tai että nyt pistän vähäksi aikaa luurit korville ja luen tätä kirjaa. Olen tällainen, tarvitsen tätä.
