Twitterissä joku kysyi äskettäin pysäyttävän kysymyksen: ”Miten kaikki jaksaa niin paljon?”

Vastaukset olivat kahdenlaisia:

1) Ei jaksakaan, some saa sen vain näyttämään siltä.
2) Lääkkeillä.

Itsekin joskus hämmästelen erityisen aikaansaavia ihmisiä. Ja niitä ihmisiä, joille on luonteenomaista kokeilla aina uusia asioita ja hakea muutosta. Myönnän ihmetelleeni kunnioituksen sekaisin tuntein esimerkiksi lähipiirini kolme-nelikymppisiä äitejä, jotka ovat johtajia, opiskelevat (öisin ja viikonloppuisin urakoiden) kolmannen tutkinnon, treenaavat menestyksekkäästi maratoneille ja samaan aikaan pyörittävät niin ikään urheilevan uratykkipuolisonsa kanssa esimerkiksi neljän lapsen harrastusarkea. Lisäksi heillä saattaa olla taipumusta käsitöihin, leivontaan tai vapaaehtoistyöhön.

Olen parhaimmillani melko tarmokas, mutta oma aikaansaavuuteni on tarkasti rajattua ja aaltoliikkeistä. Kyllä, teen paljon töitä. Kyllä, meillä on kolme harrastavaa lasta ja vanha puutalo. Kyllä, löydämme välillä aikaa myös omille harrastuksillemme ja toisinaan tapaamme ystäviämmekin.

Tämä kaikki perustuu kuitenkin kahteen asiaan: maltillisiin pyrkimyksiin ja levon maksimointiin vaikka sitten tehokkuuden kustannuksella.

Teen työtäni kunnianhimoisesti, mutta olen valinnut tarkasti roolini, asemani ja organisaationi siten, ettei työ uuvuta minua tai perhettäni liikaa. (Moni tuntemani kamppailee päinvastaisen tilanteen kanssa; työ yksinkertaisesti nielee kaikki voimat. Se näyttää ja kuulostaa läheltäkatsojasta kamalalta.) Tiedän, missä rajani kulkevat ja millainen työtilanne katkaisisi jaksamiseni.

Harrastelen liikuntaa, mutta vailla säntillisyyttä tai tavoitteita. (Tiukka tavoitteellisuus ei ole motivoinut minua sitten kouluaikojen, jolloin olin kyllä innokas hiihtokilpailija ja joukkueurheilija. Nykyään panostan myös liikkumisessa ennen muuta hetkelliseen mielihyvään.)

Lisäkouluttaudun, mutta en opiskele. Napsin pieniä, sopiviksi mitoitettuja täsmäpaloja, mutta en lähde tässä elämänvaiheessa rohmuamaan uutta tutkintoa.

En huoli elämääni mitään muutakaan isokokoista, aikaa vievää möhkälettä. Työ ja vanhemmuus ovat riittävän kokoiset.

Kyllä, lapsemme harrastavat, mutta heidän harrastuksensa eivät saa viedä paljoakaan meidän vanhempien aikaa. Lajit on valittu siten, että kuskaamme ja kustannamme kyllä, mutta mokkapaloja ja talkoita ei tarvitse tehdä.

Olen jo pitkään ymmärtänyt, että se, mikä jostakusta on piristävää, voi minulle olla energiasyöppö. Rajaan tekemisiäni ja osallistumisiani tarkasti. Varjelen voimiani ja huolin elämääni peruspaketin (työt, perhe, koti) lisäksi vain asioita, joiden jo ennalta tiedän lisäävän jaksamistani, ei syövän sitä. 

En vertaa tekemisiäni muiden tekemisiin, melon omaa kanoottiani.

Jaksamiseni kulmakivi on arjen rytmien reilu vaihtelu. Jos minulla on töissä tiukka reissuviikko, en ota viikonlopulle ylimääräistä ohjelmaa, vaikka kuinka houkuttelisi. 

Jos aamu on ollut aikainen ja päivä raskas, heitän illasta kaiken muun ja luen kirjaa.

Pidän mikrotaukoja.

Meditoin.

Vaivun haaveisiin. Olen aika hyvä nollaamaan pääni.

Nukun niin paljon kuin mahdollista. Jos kaikki tuntuu kaatuvan päälle, menen iltayhdeksältä nukkumaan ja herään aamulla ainakin aavistuksen toiveikkaampana.

Viime aikoina olen harjoitellut jaksamisen lisäämistä minulle ehkäpä vaikeimmalla konstilla, antamalla olla. Elämä heittää säännöllisin väliajoin meidän kaikkien teillemme vastoinkäymisiä, haasteita, huolia ja murheita. Joskus ne ovat niin suuria, että niistä on pakko ottaa koppi ja ne on pakko hyväksyä osaksi elämäänsä ainakin joksikin aikaa. Mutta on myös asioita, joiden on mahdollista antaa olla. 

Minulle ei ole koskaan ollut mitenkään helppoa sivuuttaa seikkoja ja tapahtumia, jotka ovat mielestäni jotenkin väärin tai epäoikeudenmukaisia. Luonteelleni sopii paremmin tällaisiin asioihin pureutuminen juurta jaksaen: syiden ja syy-seuraussuhteiden selvittely ja motiivien penkominen. Erityisalaani on sen sureminen, että jollekulle henkilölle on saattanut tulla väärä kuva minusta tai läheisestäni. Se kaikki on todella uuvuttavaa.

En tiedä, olenko vihdoin neljäkymmentävuotiaana kasvamassa oikeasti aikuiseksi, mutta entistä useammin saan itseni kiinni hetkellä, jolloin olen juuri reagoimaisillani itseäni harmittavaan juttuun – ja maltan pysähtyä harkitsemaan sen verran, että ennätän tajuta: ei kannata, ei maksa vaivaa, parempi antaa olla.

Tämä on uutta. Tämä auttaa jaksamaan. Tänä aamunakin olin jo vähällä paneutua asiaan, joka ei mielestäni mennyt ihan fiksusti. Mutta sitten sanoinkin tyynesti itselleni: ”maailma ei tähän kaadu, unohda tämä”. Tein niin ja sain oikein tasapainoisen startin päivälleni.

Olen ollut myös sellaisessa jamassa ja väsymyksen tilassa, etten todellakaan ole jaksanut yhtään mitään. Siitä on seurannut kaksi asiaa:

a) Nyt kun jaksan paremmin, osaan arvostaa sitä ja olla joka päivä iloinen jokaisesta jaksetusta asiasta.
b) Rimani on useimmissa asioissa tosi matalalla. Olen armollinen itselleni ja vahdin voimieni jakautumista kuin haukka. Osaan suojata itseäni uupumukselta.

Tärkein jaksamistani edistävä asia on silti se, että asiat ovat minulla ja perheessäni juuri nyt hyvin. Meillä on mielekästä työtä, toimiva koti, vähän mutta nipinnapin riittävästi rahaa. Olemme terveitä, olemme melko tasapainoisia ja arkemme on sellaista, että kestämme sen ihan hyvin. Kun välillä väsymme, meillä on mahdollisuus levätä ja toipua. Meillä on osaamista ja resursseja joustaa, ettemme joutuisi liian koville. 

Kokemuksesta tiedän, että mikä tahansa näistä asioista voi muuttua koska tahansa. Kun kaikki on hyvin, on helppo päättää jaksavansa ja on helppoa määrittää itse omat rajansa. Jaksaminen ei ole itsestäänselvyys tai asennekysymys, vaan hyvän tuurin, onnekkaiden valintojen ja päätösten sekä otollisten olosuhteiden summa.

p.s. Olin iloinen, kun huomasin, että Minja Koskela tarttui juuri tänään tähän samaan aihepiiriin. Lukekaa Minjan kirjoitus, se on todella hyvä.