Pilvet liikkuu, minä en

Syksy on minun vuodenaikani. Keskustelin syksystä taannoin työystävieni (kyllä, minulla on sellaisia, vieläpä useampia, olen onnenmyyrä) kanssa. He pursuivat intoa ja tarmoa. Puheissa vilahtelivat työväenopiston kurssit, joogatunnit, maratonit ja matkat Alpeille tai vieläkin kauemmaksi.

Minäkin tunnen syksyisin, kuinka energia virtaa minuun. Mutta se on aivan erilaista energiaa. Hiljaista, viipyilevää, jostakin syvältä uumenista nousevaa. Se on onnea matalasta auringosta ja kypsyvistä kriikunoista. Se on yli lentävän joutsenen torvi ja keltaisten lehtien pyörre.

Minun syksyni ei vaadi tulla manifestoiduksi minkäänlaisina tekoina. Se on pimeä puutarha ja katulampun valo kosteassa asvaltissa. Myöhemmin, marraskuussa, naakkojen parvet ja mustien puiden lehdettömät silhuetit. 

Minä tarkastelen syksyäni vaiti. Kuuntelen sen ääniä ja haistan sen alkuyön ilmassa kun kävelen kotiin. Minun syksyni on musta kissa, joka hiipii tien yli, kiertää minut jalkojani vasten painautuen ja livahtaa sitten pensasaidan raosta naapurin puolelle.

”Päivä on laskeutunut kaupungin taakse
Ikkunalaudalla, jo toista tuntia
Siirtolapuutarhan ylitse katselen himmeneviä valoja
Mieleni pintaan asti täysiä maljoja
Jos liikun, ne läikkyvät
Oon kuin patsas, paikoillaan
Hiljaa paikoillaan

Muut ohitsein liukuvat kiitäen
kuin pilvet ne liikkuu, minä en
Tanssivat muotoaan muuttaen
Ne muuttuu kuin pilvet, vaan minä en
Etsivät ololleen vastauksen,
eteenpäin matkaavat, minä en
Istun vain hiljaa ja katselen,
kun pilvet liikkuu, minä en”