Pitääxunaina?!

Meidän perheessä asuu henkilöitä, jotka harrastavat alituista ”pitääxunaina-napinaa”. Jopa perheen pieni henkilö, joka ei vielä ikänsä puolesta osaisi napista tällaisista, on silti (ikänsä puolesta) tehokas matkija, ja apinoi siis isompiaan.

Saatan tulla pian hulluksi! 

Olen mielestäni ihan hyvä vanhempi. En yleensä niuhota turhista (en ehdi), mutta pidän huolen laumastani ja pidän (auttavasti) huolen kodista, jossa asumme. Yritän varmistaa, että perheenjäsenilläni olisi kaikki hyvin. Ruokaa, vaatetta, katto pään päällä, perushygienia kunnossa, harrastusmahdollisuuksia, valmiuksia koulunkäyntiin, valmiuksia kaverisuhteisiin ja muihinkin ihmissuhteisiin… Henkistä pääomaa, sosiaalista pääomaa ja vähän taloudellistakin pääomaa (kullakin ikäkautensa mukaisesti). Talvikamppeet ja luistimet talvella, fillarit ja uikkarit kesällä. Allergialääkkeitä silloin kun niitä tarvitaan ja flunssalääkkeitä silloin kun niitä tarvitaan. Rajoja ja rakkautta, sopivassa suhteessa.

Väitän, että teen aika paljon perheeni eteen. Teen sen iloiten; olen halunnut tämän perheen, tämän talon, tämän elämän.

Mutta siinä kohtaa, kun minun (varsin maltillisiin) muistutuksiin, kysymyksiin, kommentteihin ja huolehtimisiin jatkuvia vastauksia alkavat olla:

– Joo JOO!

– Ei tarvi jankuttaa!

– Tarviixun sanoo samasta asiasta sata kertaa?

– Mä HOIDAN!

– Anna mä hoidan ITSE!

– Joo JOO, mä HOIDAN. (Eikä kuitenkaan hoida, toim. huom.)

– Älä JAKSA!

– Eijjaksa kuunnella.

– Lakkaa hokemasta aina tota samaa!

…jne., niin mulla saattaa palaa käpy.

Yritän ystävällisesti todeta näille ärtyneille perheenjäsenilleni, että jokaisen muistutuksen ja huomautuksen taustalla on keskimäärin 5-25 (tai 250) aiempaa muistutusta ja huomautusta samasta asiasta. Ja että elämäni ehdottomasti onnellisin päivä olisi se, jona jokin asia todella tapahtuisi ja hoituisi niin että joutuisin sanomaan siitä vain kerran. Sitä päivää odotan kuin kuuta nousevaa.

Joskus olen saattanut myös tokaista joka äidin bravuurin: ”No, mäpä tästä sitten häivynkin muualle. Hoitakaapa itse.”

Mutta niin. Tähänhän se homma sitten kosahtaa. Koska tosiasia on, että tässä firmassa panostani oikeasti tarvitaan tai hommat leviävät käsiin. Tietenkin. Niin kuuluu ollakin. En minä tästä voi häippästä Balille puoleksi vuodeksi peukaloitani pyörittämään. Olen halunnut perheen, ja vastuullani on huolehtia sen perustarpeista. Siitä, että arki sujuu. Siitä, että kouluun mennään ehjissä vaatteissa. Että avain on mukana ja pyöräilykypärä päässä. Että yöllä nukutaan ja että luokkaretkelle on pikkurahaa mukana. Että opitaan ihmisiksi ja että kasvetaan kohti tasapainoista aikuisuutta. Siihen duuniin olen sitoutunut.

Joskus tekisi kuitenkin itsekin mieli vähän napista. (Ja napisenkin.)

Pitääxteidän aina jättää hommat viime tinkaan? Unohtaa ja hukata kaikki mahdollinen? Sotkea ja olla siivoamatta? Väittää vastaan? Olla niin kiittämättömiä lurjuksia? Kiukutella, sulkea korvanne, uppoutua ruutujenne taakse, inttää ja riidellä? Vaatia, pyytää, kinuta, vaatia vähän lisää ja ryöstää päälle vielä lompakkokin tyhjäksi?

Miksi ette voi ymmärtää, että pidän teistä huolta? Että kun valitan, niin välitän.

Koittaako se päivä, jolloin huomaan, että kaikki tämä huolenpito ja huolitseminen (jatkuvan napinan ja joojoottelun säestyksellä) on tuottanut hedelmää? Tuleeko joku joskus kiittämään minua? Tai ei – sitä en sentään odota. Mutta tuleeko päivä, jolloin kukaan ei väitäkään minulle vastaan tai letkauta mitään sarkastista?

Sanokaa pliis, että se tulee. Ja antakaa nyt jotain jeesiä ja vertaistukea naiselle mäessä!  

Kävin retriitissä parin kilometrin päässä kotoa. Helpotti vähän.