Sitä, mikä on hyväksi

Elämäni valintoja luonnehtii pyrkimys aina sitä kohti, mikä kulloinkin on hyväksi. Ei välttämättä hauskaa. (Toki monesti on!) Ei välttämättä helppoa. (Vaikka joskus sitäkin.) Ei ihan aina kaikille mieleen, tai joskus ei mieleen minulle itselleni. Mutta kokonaisuuden kannalta tarkasteltuna hyväksi.

Ei se aina onnistu tai ole mutkatonta, mutta opin koko ajan. Mitä paremmin tunnen itseni ja perheenjäseneni, sitä helpompi on tehdä viisaita ratkaisuja. Sellaisia, että jälkeenpäin ei kaduta tai harmita. Että voi heittää itselleen tai vierustoverille yläviitoset ja todeta, että ”tämäpä olikin hyvä idea”.

Olen myös omasta mielestäni aika haka priorisoimaan sitä, kenelle hyväksi on milloinkin tärkein kriteeri. (Sillä sitäkin täytyy jatkuvasti puntaroida, kun kerran perheenä eletään.) Joskus se olen minä itse. Joskus puolison hyvinvointi menee siinä hetkessä muun edelle. Joskus on ajateltava ennen kaikkea lapsia – tai ennen kaikkea jotakuta heistä.

Teen tätä priorisointia helposti – ja usein melkein huomaamattani – myös työelämässä. Mutta nyt olen lomalla, joten ei puhuta töistä! Tämä loma on ollut täydellinen esimerkki siitä, miten suunnataan kohti sitä, mikä kulloinkin on hyväksi, huomioiden kaikki perheenjäsenet vuorotellen.

Kesän alussa koululaiset saivat pehmeän laskun lomameininkiin viettämällä kumpikin aikaa harrastuksena parissa. Sen jälkeen koko trio lomaili kaksi viikkoa isänsä kanssa, ja minä sain vietyä rauhassa loppuun tärkeän työprosessin. Tämän järjestelyn ansiosta olen voinut nyt itse olla lomalla kuin ellun kana, uhraamatta ajatustakaan millekään työperäiselle. Näin ei ole ollut ihan joka kesä.

Koska vietämme aikaa ja teemme asioita melko vähän koko perheen voimin, oli selvää, että kesään kuuluisi jokin yhteinen reissu. Se tehtiin, ja se ryhmäytti meitä taas mukavalla tavalla. Minusta viisihenkisenä perheenä matkustaminen on aika vaivalloista, mutta olen välillä valmis näkemään sen vaivan, kun muuten olemme kaikki niin itsellisiä ja pienryhmäorientoituneita tyyppejä.

Yhdessä tekeminen, edes joskus, on perheyhteisön liima, ei siitä mihinkään pääse. Teinin, alakoululaisen ja päiväkotilaisen on välillä ihan hyvä joutua olemaan toistensa seurassa enemmän kuin vartin aterioinnin tai puolen tunnin tv-ohjelman verran. Sanaharkkaahan siitä vääjäämättä seuraa, ja kiukuttelua, kun pyöritään päiväkausia kimpassa, mutta myös hienoja yhteenkuuluvuuden hetkiä!

Tänä kesänä on nähty esimerkiksi esikoinen ja keskimmäinen pelaamassa kahdestaan jalkapalloa (!) ja tekemässä sanaristikkoa kylki kyljessä (!). Ja kuopus ja esikoinen löysivät yhteisen harrastuksen, jonka parissa puuhaavat yhdessä varmasti jatkossakin.

Paketin kasassa pitäminen, erilaisten tarpeiden aistiminen ja niihin vastaaminen vahvistaa perhematkoilla myös meidän vanhempien tiimihenkeä, mikä on aina hyvä juttu. Yhden köyden vetämisen merkitys kun ei ainakaan vähene lasten kasvaessa…

Arjessa hoidamme puolison kanssa usein asioita vuorovedolla ja läpystä vaihdellen, mikä on tavallaan hyvää tiimityöskentelyä sekin. Väitän silti, että todelliset yhteistyötaidot mitataan vasta silloin, kun ollaan vanhempina kasvatus- ja muiden lapsiperhehaasteiden äärellä samanaikaisesti, rinta rinnan (kuten perheen kanssa reissatessa yleensä ollaan lähes koko ajan). Että yhteinen linja pysyy silloinkin. Sovussahan on aina helpointa olla silloin kun ei tarvitse neuvotella kenenkään toisen kanssa.

Mutta kyllä me harrastamme pienryhmääntymistä myös perheen yhteisten reissujen aikana. Niin yhteenhitsaantuneiksi emme kai koskaan perheyksikkönä tule, että voisimme pyöriä samalla pläntillä 24/7 edes lomilla. Välillä katsotaan, kuka on eniten oman ajan tarpeessa tai ketkä selvästi kaipaavat kahdenkeskistä aikaa. Sitten hajaannutaan joksikin aikaa, aina sen mukaan, mikä tuntuisi olevan hyväksi.

Kun perhereissut oli reissailtu, nakkasimme lapset mummolaan ja läksimme puolison kanssa kahdestaan festarihumuun. Rokkifestareiden hulinassa, auringon paahteessa, kylmien juomien äärellä ja ystävien kanssa iltaa istuessa unohtuivat sekä kolea ja sateinen alkukesä että vanhemmuuden velvollisuudet. Suosittelen irtiottoja perhe-elämästä kaikille, jos vain lastenhoito on järjestettävissä. Me on yritetty häipyä omille teillemme aina useamman kerran vuodessa. Vauva-aikoina lyhyemmin – nyt lasten kasvaessa onnistuvat useamman päivän reissutkin.

Itse viimeistelin oman irtiottoni vielä parin päivän mökkeilyllä aivan yksinäni. Rantasaunan lauteilla, järven hiljaisuutta kuunnellessani, aamukahvia terassilla siemaillessani ja metsässä kävellessäni karistin pois paljon ylimääräisiä murheita ja arkisia huolia. On mukava kuulla välillä omatkin ajatuksensa. On tärkeää saada välillä käyskennellä verkkaisemmin. Unohtua mietteisiinsä. Katsella pilviä ja olla vaiti. Hetken ilman että kukaan kaipaa ja tarvitsee.

Puoliso palasi jo kotiin ja töihin. Nyt on minun vuoroni lomailla pari viikkoa lasten kanssa. Aiomme olla vielä hetken aikaa tien päällä ja sitten nauttia kotikaupungin kesämeiningeistä vaihteeksi. Elokuussa, ennen koulujen ja päiväkodin alkua, lapset pääsevät vielä toiseen mummolaansa. Minä palaan silloin töihin, mutta, kuten tiedossa on, on työssäkäynti vähän niin kuin puoliksi lomaa silloin kun jälkikasvu ei ole maisemissa. Elokuun illat ovat pitkiä ja ihania. Työpäivien jälkeen ehtii vaikka mitä, eivätkä aamut, jolloin huolehtii vain itsestään ja omasta aamiaisestaan, tunnu oikeastaan arkiaamuilta lainkaan.

On ihanaa, että lapset saavat nauttia kesäkuun alusta elokuun puoliväliin kestävästä lomastaan. On ihanaa, että meillä molemmilla puolison kanssa on riittävän pitkät, helposti järjestettävät lomat, ja pystymme sopimaan lomakuvioista hyvässä hengessä ja tasapuolisuutta vaalien. Ja on ihanaa, että meillä on kahdet hyväkuntoiset isovanhemmat, jotka haluavat kesällä ottaa lapsia luokseen: koululaisten ei tarvitse olla viikkotolkulla keskenään eikä kuopuksen tarvitse mennä päivystyshoitoihin.

Tykkään meidän kesistä! Ne ovat meille kaikille hyväksi juuri tällaisina.