Univahtina

Olen vahtinut lasteni nukahtamista pian kolmentoista vuoden ajan keskimäärin joka toinen ilta.

Esikoinen oli nukuttamalla nukutettavaa sorttia melkein nelivuotiaaksi saakka. Nuoremmat ovat nukahtaneet yleensä, lyhyitä kausia lukuun ottamatta, nopeasti.

Esikoisen jälkeen olemme välttäneet imetysaikojen päätyttyä lasten nukuttamista vieressä tai kosketuskontaktissa. Kuopus itse asiassa opetettiin (ja hän oli suostuvainen oppimaan, toim. huom.) nukahtamaan itsekseen jo vauvana. Mikäs siinä oli ”opettaessa”, kun oli tyytyväinen ja hyväuninen vauveli vailla vatsavaivoja. Toisenlaisesta meiningistäkin tiedämme kyllä yhtä sun toista.

Meillä lapsilla on ollut noin kolme-nelivuotiaaksi saakka sellainen palvelu, että aikuinen on jossakin lähistöllä saatavilla sillä välin kun lapsi odottelee unta. 

Pitkään univahdin paikka oli meidän omassa makuuhuoneessa, sängyllä hämärässä pötkötellen. Usein siihen tuli nukahdettua itsekin ja näin mentyä ihanan ajoissa nukkumaan. Jos uni ei korjannut nukuttajaa, oli kuitenkin mukava rauhoittua pitkän päivän jälkeen lueskellen tai omiaan ajatellen.

Muistelen univahtitunteja pimeässä, hiljaisessa yläkerrassa kauniina ja tasapainoisina hetkinä pikkulapsivuosien melskeessä. Suht vähän meillä ovat taaperot ilta-aikaan aikuisia juoksuttaneet.

Viime talvena univahdin passipaikka vaihtui. Meidän vanhempien makuuhuone siirtyi eri kerrokseen, ja lapset ovat nyt yläkerrassa keskenään. 

Kuopus ei paljon iltaisin palveluksia kaipaa, ja itkuhälyttimestä hänen huhuilunsa kuuluisi kyllä alakertaankin.

Silti istun vuorollani joka toinen ilta noin puolen tunnin ajan yläkerran rapussa. Harvoin pienimmäinen mitään kaipailee. Joskus täytyy laittaa sukat, nostaa pupu tai kertoa vielä yksi tarina päiväkotipäivän varrelta.

Silti haluan istua tässä vielä hetken. Villasukat jalassani ja neuletakki ylläni, sillä rapussa on aina vähän viileää. Kirja kädessäni tai portaikon ikkunasta ulos katsellen. Talvi-iltoina siellä näkyy tähtitaivas. Nyt kevät on jo pitkällä, ja saan katsella auringonlaskua. Kuunnella lintujen liverrystä pihapuussa. Unipuuksi minä sitä kutsun.

Ihan kohta univahdin homma käy tarpeettomaksi. Nuorimmainenkaan ei enää kaipaa näin lähellä olevaa aikuista unenhakunsa ajaksi. Vapaudumme omiin hommiimme. Illat ovat taas kokonaan meidän.

Mutta vielä tänään, ainakin vielä tänään, istun rappusissa ja katselen hämärtyvään iltaan. Päivän touhut ja tohinat hiipuvat mielestä.

Lastenhuoneissa on jo hiljaista, mutta istun tässä vielä hetkisen verran.