Valon ja varjon alla

Jään kiinni näkymiin. Se voi olla millainen tahansa taivas minä vain vuodenaikana. Ruska tai puiden liike. Valon ja varjon leikki. Kulma tai muoto, väri tai viiva.

Tauluja ja maalauksia tulee joskus katseltua aika pitkään. Sama lumoava vaikutus voi olla runolla, joka on riittävän lyhyt kerralla hahmotettavaksi, vaikkapa Mirkka Rekolan teksteillä. Tai yksittäisellä lauseella kirjassa. Tai jollakin tietyllä säkeellä tai sävelkululla musiikissa.

Koko alkusyksyn kuljin yhtä aikaa riutuneena ja ravittuna mielettömän ruskan keskellä. Oli niin paljon huolta ja samaan aikaan niin paljon kaunista. Meinasin pakahtua. Olisin halunnut valokuvata väriloistoa, mutta en tainnut pysähtyä kuin pari kertaa. Olisin halunnut kirjoittaa siitä, mutta sanat loppuivat kesken. Olisin halunnut säveltää siitä musiikkia tai käsikirjoittaa elokuvan. Tyydyin katsomaan mykistyneenä.

Kotimme on jännä paikka. Missään muualla, missä olen asunut, eivät ikkunat ole olleet sellaisissa paikoissa eivätkä puut talon ulkopuolella siten, että seinille, kattoihin ja lattioihin olisi heittäytynyt yhtä hienoja varjoja kuin täällä. Valoläikkiä, kuvioita, heijastuksia.

Eri vuorokaudenaikoina valotaidetta on esillä eri huoneissa riippuen siitä, mihin ilmansuuntaan ikkunat ovat. Eri vuodenaikoina on erilaiset varjot ja heijastukset.

Kun huomaan valokuvion väreilevän makuuhuoneen kiviseinässä tai keittiön kaapinovissa tai olohuoneen lautalattiassa, en koskaan voi jatkaa matkaani, vaan jään aina hämmästelemään luonnon ja arkkitehtuurin yhteisprojektia.

Tänä aamunakin. Ulkona oli vielä pimeää. Huone oli pimeä, ikkunaverhot olivat auki. Jostain ulkoapäin, ehkä katulampusta, tuli valonkajo läpi pihakoivun oksien, sisään toisen kerroksen ikkunasta, ja piirtyi huoneen katon poikki aina peräseinään asti.

Oksien verkosto. Tuulen tahdissa heiluvana valon ja varjon liikkeenä. Hämärän huoneen katossa.

Olin hakemassa yläkerrasta lapselle housuja tai itselleni paitaa tai hiusharjaa tai jotakin, mitä nyt arkiaamun kiireessä juostaan hakemaan. Alakerrasta kuuluivat perheen äänet.

Makuuhuoneen ovella nauliuduin niille sijoilleni. Hiivin huoneeseen. Kävin sängylle makaamaan aivan hiljaa ja katselin, kun oksien varjot huojahtelivat valojuovassa.

Rauhoituin.

Syksyn pahimmat kiireet ovat ehkä ohi. Ehkä ehdin taas pysähtyä huomaamaan, kuinka valo liikkuu talossa. Ehkä voisin lukea runon. Ehkä seisoa yläkerran ikkunassa pitkään ja nähdä, miten talojen savupiipuista kohoavat harmaat kiehkurat vaaleanpunaiselle taivaalle.