Vastustuksesta ja mansikkamargaritoista

En ole koskaan odottanut enkä toivonut, että lapset kiittäisivät minua vanhemmuuden hyvästä hoitamisesta. Tai sen koommin kukaan muukaan. On kyllin palkitsevaa havaita itse, että hommat sujuvat. En kaipaa kenenkään muun kiitollisuuden tai arvostuksen osoituksia.

Lasten tehtävä ei ole tuntea kiitollisuutta vanhempiensa vanhemmuustaidoista. Jos asiat ovat menneet ok, he saattavat joskus vuosikymmenten päästä, kenties itse isinä tai äiteinä, hoksata, että jotain tehtiin omassa lapsuudessa oikein. Tai sitten eivät. Se ei ole tärkeää.

Vanhemmuudesta ei mielestäni tarvitse saada kiitosta, ei siihen sen vuoksi ryhdytä. Paras kiitos itselleni on, jos näen joskus ikuisuuden kuluttua, että noista kolmesta on kasvanut suht fiksuja ja tasapainoisia aikuisia. Se riittää.

En siis aivan vilpittömästi koe arjessani minkäänlaisia ”osoittaisit kiitollisuutta” -tuntemuksia lapsiani kohtaan. On selvää, että jättimäinen osa ajastani, energiastani, kapasiteetistani ja rahoistani kuluu 5-, 10- ja 13-vuotiaiden lasteni vanhemmuustyöhön. Olen itse näin valinnut ja onnekkaasti heidät maailmaan saattanut. Pidän äitiydestä, ja tämän sirkuksen pyörittäminen käy minulta aikalailla luonnostaan.

Mutta se, mikä välillä vähän vituttelee, on se, kun sitä vanhemmuuden hyvää hoitamista koko ajan aktiivisesti vastustetaan. Koko ajan. Aamusta iltaan.

Olen lähtenyt niin sanotusti hyvällä sykkeellä tähän vanhemmuushommaan. Motia riittää, ja todella haluan onnistua. Ajattelen, että näistä lapsista huolehtiminen ja heidän aikuiseksi saattaminen on järkevä ja mielekäs osa elämäntehtävääni tällä planeetalla. Käytän siihen puuhaan intensiivisesti noin 26 vuotta elämästäni.

Vanhemmuuteni arjessa minulle riittävät pienet asiat. En odota lapsiltani ihmeitä. Olen hyvä organisoimaan ja haluan pitää heistä huolta ihan tavallisella perustasolla. Että ehditään kouluun ajoissa ja tehdään läksyt about. Että on about oikeat vaatteet päällä eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Että hampaat pysyvät ehjinä ja hiukset about takuttomina.

Että he pysyvät about terveinä ja nukkuvat about riittävästi. Syövät about fiksusti, käyttäytyvät about ihmisiksi.

Muuta en heiltä odota.

Ja tätä kaikkea he vastustavat kuin henkensä kaupalla.

Olen välillä niin poikki ja väsynyt siihen, kuinka paljon minun vanhemmuustyötäni vastustetaankaan. Vastustetaan täysin palkein, sinnikkäästi ja peräänantamattomasti. Sitä vanhemmuustyötä, jota en piru vie voi hoitamattakaan jättää, koska silloin opettaja, lastentarhanopettaja, terkkari, valmentaja, hammaslääkäri, kuraattori, kaverin iskä ja naapurin täti tulevat ensimmäisenä kysymään minulta, että ”miksi tästä lapsesta ei ole pidetty huolta”.

Olen valinnut tämän vanhemmuuden vapaasta tahdostani ja riemu rinnassani. Siksi sieluani raastaa tämä jatkuvan vastustamisen määrä.

He eivät aio ehtiä ajoissa. He eivät aio ottaa neuvoja vastaan. He eivät aio huolehtia tavaroistaan eivätkä terveydestään. He eivät ole aikeissa totella eivätkä toudellakaan meinaa mennä nukkumaan.

He eivät ota kuuleviin korviinsa minun varsin maltillisia ohjeitani (joiden tarkoituksena on esimerkiksi taata, että heillä on varattuna riittävästi aikaa ja bussirahaa ja oikeat varusteet, jotta he pääsevät itse valitsemansa harrastuksen pariin) ja kohtuullisia pyyntöjäni (kuten että maitopurkki laitettaisiin jääkaappiin ja vessa vedettäisiin).

He viis veisaavat heidän parhaakseen tarkoittamistani neuvoista ja paiskaavat oven nenäni edessä kiinni, kun muistutan heitä heille itselleen tärkeistä aikatauluista.

”Joo, joo.” ”Älä aina.” ”Anna mä kerrankin itse.” He tiuskaisevat. Ja sitten he myöhästyvät, hukkaavat avaimensa, tuhlaavat rahansa, unohtavat bussin ja hukkuvat sekamelskaan ja kaaokseen.

He vajoavat huoneidensa saastaan, ja likaisten pyykkien ja astioiden vuori nielaisee heidät lopullisesti. Heidän hampaansa tippuvat ja heidän hoitamattomat hiuksensa rastoittuvat. He alkavat haista. He saavat makuuhaavoja. He syrjäytyvät ja päätyvät laitokseen tai ikuiseen kadotukseen.

Ja minä vääntelen voimattomana käsiäni, koska olen totta vie koko ajan yrittänyt auttaa heitä selviämään elämästä. Ihan vaan sillä tavalla about sujuvasti. Tehnyt kaikkeni, jotta he pärjäilisivät kutakuinkin mukiinmenevästi.

Mutta he ovat lipuneet ulottumattomiini. Ja parturi-kampaajien, ratsastuksenopettajien, sosiaalityöntekijöiden ja isotätien armeija marssii minua kohti syyttävät sormet ojossa, ja he kysyvät kerta toisensa jälkeen: ”Miksi annoit tämän tapahtua? Mikset pitänyt lapsistasi huolta? Edes aivan perusasioista?”

Eikä kukaan kuuntele, kun yritän vakuuttaa, että yritin kyllä, mutta he eivät antaneet.

Oikeastihan en tietenkään ole voimaton enkä keinoja vailla. Jatkuvan vastustuksen ärsyttävä ja kaikkien hermoja syövä vastalääke on uhkaus. Minulla on viheliäiset konstini, joiden avulla saan lopulta, itkun ja hammastenkiristyksen saattelemana, edes osan välttämättömistä asioista tapahtumaan.

Tiedän kyllä, mistä narusta vetää, kun mikään valtakunnan pyytäminen, muistuttaminen, ennakointi, käskeminen, edellyttäminen, rakentava keskustelu  tai painokas määrääminen ei tepsi.

Mutta paskamaista hommaahan se on. Uhkailu. Turvaudun siihen aina vasta silloin, kun muut keinot on käytetty.

Yritän aina auttaa lapsiani valmistautumaan kulloiseenkin käsillä olevaan hommaan tai toimeen siten, että heidän olisi mahdollisimman vaivatonta selvitä niistä. Opetan itsenäistä vastuunottoa. Annan siimaa ja luotan. Tarvittaessa autan, mahdollistan, muistutan ja neuvon. Asetan deadlinen ja kertaan seuraukset.

Mutta kun sanani soljuvat kerta toisensa jälkeen kevätpuron lailla nuorison niitä noteeraamatta (ja uskokaa minua, en ole mikään mimosa perusilmaisultanikaan, vaan selkeä-ääninen ja selkokielinen ihminen kaiken kaikkiaan), osaan kyllä vetää takataskustani sellaiset ukaasit, että asioita alkaa tapahtua.

Lapset tietävät, että uhkaukset myös toteutetaan. Siksi ne toimivat. Mutta miksi, oi miksi, oi miksi heidän täytyy aina venyttää minun voimani äärimmilleen ja katsoa se viimeinenkin kortti?

Miksi he eivät voi yksinkertaisesti ymmärtää omaa parastaan?

Eivätkö he käsitä, että heidän oma elämänsä muuttuisi kertaheitolla varsin mukavaksi ja lokoisaksi, kun he älyäisivät lopettaa sen vimmaisen kaiken vastustamisen?!

Koska he oikein tajuavat, miten helpolla voisi päästä, jos ei koko ajan haraisi meritähtenä vastaan?

Kysymys kuuluukin: Voisiko joku tuoda sitä odotellessa minulle pääni kokoisen mansikkamargaritan?