Voimienkeruuviikonloppu

Rakastan tällaisia viikonloppuja, jolloin ei ole mitään erityistä menoa eikä ohjelmaa. En voisi olla onnellisempi!

Perjantaina lähdin hyvissä ajoin töistä kotiin. Kuopus päiväkodista, helppoa ruokaa tiskistä mukaan, uutuusriesling Alkosta. Kotona hyväntuulista chillailua, ja koko jengi hyvissä ajoin nukkumaan. Siinä on onnellisen lauantaiaamun salaisuus.

Lauantaina sopivassa suhteessa ulkoilua, pientä pihan laittoa, sauna. Kuopus meni ajoissa koisimaan, haettiin pitsat, koululaiset katsoivat elokuvaa. Siemailin pari lasia viiniä ja lueskelin lehtiä. Olin taas ennen yhtätoista sängyssä. Luin Lauri Viidan Moreenia (ks. #hyllynlämmittäjä-haaste) ja nukuin päälle yli yhdeksän tunnin yöunet. Parasta!

Sunnuntaina heräsin ihanan myöhään, vasta yhdeksän maissa. Aurinko paistoi. Kävin jumpassa ja tulin kotiin parahiksi lounaalle punaposkisten, pihalla touhunneiden lasten kanssa.

Trio istahti katsomaan Miayzakin käsikirjoittamaa Kätkijät-elokuvaa, eikä olohuoneesta kuulunut puoleentoista tuntiin hiiskahdustakaan. Minä luin ja otin torkut. Iltapäivän aurinko lämmitti päiväpeitettä.

Kotitöitä ennätin tehdä sopivasti. Hölkkäsin kaksikin lenkkiä juuri pyöräilemään oppineen juniorin perässä. Uuniruoka hautui muhevaksi. Illalla kuulustelin esikoiselta historian kokeen asioita. Talo oli hiljainen ennen yhdeksää. Luin taas Moreenia, enkä ajatellut töitä.

Voisin viettää viikonloput aina näin. Ulkoillen ja urheillen, koti- ja pihahommia verkkaisesti puuhastellen. Kirjoja lueskellen, hitaita ruokia laitellen. En kyllästyisi koskaan.

Tuntuu, että tällaiset viikonvaihteet saavat lapsetkin latautumaan. En muista, että kukaan olisi kiukutellut mistään asiasta perjantai-iltapäivän ja sunnuntai-illan välillä.

Sanoinko jo: parasta!

Hiljaa hyvä tulee, sano Tampereen mummeli.