Vuodenaikojen ystävä
Vuodenajat. Gotta love ’em.
Yksi asia, jota rakastan Suomessa ja pohjolassa, ovat neljä kutakuinkin yhtä pitkää vuodenaikaamme. Myönnetään: en kuulu kevään faneihin. En pidä loskasta, liasta enkä liian kirkkaasta valosta. Mutta heti tämän todettuani haluan huudahtaa, että todella rrrrrakastan sitä, että meillä on nämä vuodenaikamme.
Sitä aina talven aikana unohtaa, että on olemassa sellainenkin asia kuin perhoset.
Kesäkuusta elokuuhun, kun on ihka oikea kesä! Miten uskomattomalta se joka kerta tuntuukaan.
Kesäkuu, kun kaikki on vielä uutta! Vihreys, lämpö, uimavedet, ulkona syödyt jäätelöt. Lasten riemu. No entäs sitten heinäkuun helteet! Loma ja päämäärätön hengailu pitkin Suomea ja kotona Tampereella. Ihanaa, ihanaa!
Kesä ja kultahiput skumppalasissa.
Ja elokuu, elokuu on aivan fantastinen. Hämärtyvät illat, vielä kuumiksi käyvät päivät, viimeiset lomapuuhat ennen arjen alkua, aavistus kaikesta uudesta…
Elokuu on parasta pihajuhlien aikaa.
Syksy taas. Syksy on ehdottomasti rakkain vuodenaikani. Syyskuu, jolloin arki alkaa rullata ja ollaan täynnä energiaa. Kuulaat aamut, kuulaat illat. Omenat ja pihlajanmarjat.
Kriikunasato yllättää joka syksy runsaudellaan.
Lokakuussa aletaan jo lähestyä sitä syksyä, joka on minusta kaikkein pakahduttavin. Oli sitten leiskuva ruska tai synkkää ja myrskyisää. Lokakuu sopii sieluni maisemaan aina.
Kuten myös jylhä marraskuu. Lehtensä pudottaneiden puiden silhuetit. Ensimmäiset satunnaiset lumihiutaleet kuin lupauksena tulevasta talvesta. Se kontrasti, jonka erilaiset valot ja tuli muodostavat pimeän kanssa. Musta vesi.
Syksy. Esteettisin vuodenaika, jos minulta kysytään.
Suhteeni talveen on paljon neutraalimpi. Talvi on ihan ok. Toivon talviini kunnolliset nietokset, jotta luonto saa levätä. En rakasta kylmyyttä, mutta oikea, kunnon talvi saa oloni tuntumaan turvalliselta. Silloin maailma makaa mallillaan. Pakkanen on lopulta suurimman osan aikaa pukeutumiskysymys. (Ja toki vanhassa puutalossa asuessa myös lämmityskysymys ja villasukkakysymys.)
Potkukelkkoja Itä-Suomessa.
En ole kummoinen jouluihminen. Enkä oikein välitä joulukuun kiihkeästä hössötyksestä. Minulle joulu on rauhan aika, joka kestää noin aatonaatosta tapaninpäivään.
Enpä kaipaa jouluiltani juuri muuta kuin hiljaisuutta ja kynttilänvaloa.
Tammikuu ja helmikuu ovat niin ikään minulle melko yhdentekeviä. Tähtikirkkaista öistä jaksan silti iloita. Eikä minulle tulisi koskaan mieleenikään purnata Suomen talven kestoa. Päin vastoin, olen avoimen huolissani siitä, että terminen talvi täällä etelässä tuntuu viime vuosina jääneen kovin lyhyeksi.
Olen oppinut pitämään tietyistä asioista kevättalvissa. Esimerkiksi upeista iltaruskoista ja auringonlaskuista.
Kuten jo totesin, kevät on minulle vähän hankala paikka. Kevääseen liittyy paljon fyysisiä haasteita: migreeniherkkyys ja koko perheen siitepölyallergiat. Erityisesti lapsena ja nuorena ahdistuin kurasta, liasta ja kaiken paljaudesta.
Tätä nykyä en ehdi paljon ahdistua, mutta ei minusta taida kevään ylintä ystävää silti koskaan tulla.
Mutta siis valoisat illat! Ovathan ne nyt aivan mielettömiä! Olen herännyt tajuamaan niiden hienouden kunnolla vasta viime vuosina. Minua, toisin kuin monia muita, ei haittaa yhtään kellojen siirtely. Perheessämme ei liikahda mikään moisen vuoksi; olemme heti kaikki ongelmitta uudessa rytmissä. Mutta kesäaikaan siirtymisen myötä yhtäkkiä ilmaantuvasta iltojen pidentyneestä valosta jaksan iloita. (Siitäkin huolimatta, että kaikista tuntemistani ihmisistä taidan kärsiä vähiten kaamoksesta ja pimeästä vuodenajasta.)
Narsistit katselevat kuistin ikkunasta maaliskuun hankia.
Olen joskus nuorempana sanonut, että vuoden ensimmäinen kvartaali on minulle aivan yhdentekevä. Että voisin hyvin nukkua talviunta uudestavuodesta vappuun. Ja miksipäs ei. Mutta näin iän kartuttua olen kyllä alkanut arvostaa luonnon heräämisen ihmettä uudella tavalla. Arvostaa ja seurata!
Ja näin talollisena on kai vähän pakkokin. Että ”jaahaa, se omena-, kirsikka- ja kriikunapuiden leikkaamisaika meni taas”. Ja että ”jaaha, lehtikotilot ovat saapuneet” ja että ”pitäskös nuo viime talven kuivat lehdet haravoida pois tuon perennapenkin päältä, kun sieltä näyttää pukkaavan krookusta ja narsissia taas”. Näitä tämmöisiä.
Luonto herää, apua. Pitäisikö asialle tehdä jotakin?!
Ilman viheliäisiä siitepölyoireita ja niihin perheessämme kiinteästi liittyvää päivittäistä lääkintää saattaisin alkaa oikeasti vuosien mittaan pitää keväästä.
Se on kyllä sanottava, että pääsiäinen on ällö. Keltainen väri on ällö. En piittaa makeasta. Vihaan askartelua. En arvosta yllätysvieraita. Seesteisenä pakanana paasto-kärsimys-riemujuhla-överit-tematiikka tuntuu vastenmieliseltä. Olen aina ollut kohtuuden puolella, kaikkea äärimmäistä ja ylenpalttista vastaan.
Mutta ehdottomasti minä rakastan ja arvostan näitä meidän vuodenaikojamme. En ikinä haikaile ikuisen kesän maihin, en tropiikkiin, en edes Keski-Eurooppaan. Ei tulisi mieleenkään lähteä pakoon mitään Suomen vuodenajoista tai toivoa yhtäkään niistä pois.
Lokakuu, tammikuu vai huhtikuu, kenpä tietäisi sen…
Neljä vaihtuvaa vuodenaikaa ovat minusta mieletön ihme, ja olen aina salaa vähän loukkaantunut (ehkä pohjolan luonnon puolesta?!) kun ihmiset purnaavat vuodenajoista tai säistä, tai, herra paratkoon, kehtaavat statementina ilmoittaa muuttavansa puoleksi vuodeksi etelän lämpöön. Moista petturuutta ja suoranaista kevytkenkäisyyttä ei tämä mummeli tahdo kestää.
Nih! VUODEN AIKOJEN ARVOSTUSTA NYKY NUORISOLAISTEN KESKUDESSA ON LISÄTTÄVÄ!!1111!!!1
Lukusuositus teemaan liittyen: Emmi Itäranta, Teemestarin kirja.