Arjen uudet rytmit
Uusi työ sijaitsee eri puolella koskea ja keskustan vastakkaisella laidalla kuin entiset. Vanhalla puolella ovat myös koti, Prisma, kuntokeskus, koululaisten koulut ja päiväkotilaisen päiväkoti. Ja kaikki lasten harrastuspaikat.
Ennen koko elämä pyöri muutaman kilometrin ”bermudankolmiossa” keskustan reunamilla. Ydinkeskustaan ei tullut hankkiuduttua juuri koskaan.
Nyt on uudenlaista. Vaikka olenhan minä tuolla ”väärällä puolella” ollut töissä ennenkin. Uusia reittejä kulkiessa tulee näin alkuun jatkuvalla syötöllä mieleen muistoja ajoista ennen lapsia… Ja niiltä ajoilta kun esikoinen oli ihan pieni… Ja niitä ajoilta, kun keskimmäinen oli ihan pieni… Silloin nämä olivat minun työreittejäni. Tuosta kaupasta ostin aamiaisjugurttini, kun en ehtinyt kotona syödä… Täältä hain lounassalaattini… Pyörämatkani kulki tämän sillan yli…
Uuden työn myötä arki hakee vielä uomaansa. Moneltako on lähdettävä aamuisin? Miksi en meinaa ennättää juoda aamukahvia? Mikä lapsilla fiilis, kun alankin häipyä ennen heitä? Kuinka ehdin ikinä hakemaan päiväkotilaista iltaisin, kun työmatkan lisäksi myös työaika on puoli tuntia aiempaa pidempi? Mikä on paras fillarireitti? Kauanko kävelee bussipysäkiltä? Minne saa auton parkkiin, jos on pakko tulla autolla.
Keskustassa liikkuminen ei ole ainakaan kahdeksaan vuoteen ollut osa arkeani. Nyt on. Harpon pitkin keskustan katuja aamuruuhkassa ja taas uudestaan illansuussa. Silmäni ja korvani eivät ole hiljaisten, laitamilla vietettyjen vuosien jälkeen tottuneet jokapäiväiseen vilinään ja hälinään.
Eipä sillä, olen aivan urbaani ihminen ja rakastan suomalaisittain isossa kaupungissa asumista. Voisin hyvin asua eurooppalaisittain tai maailman mittakaavassa paljon isommassakin. Mutta minulla nyt ei vaan ole ollut vuosikausiin asiaa keskustaan kuin aniharvoin. Pääni ja sieluni ovat tottuneet liikuskelemaan rauhallisemmissa miljöissä.
Tänään viiden maissa Keskustorin laidalla bussia odottaessani tajusin, että jos pidän puhelimeni Spotifyn volyymin entisissä lukemissa, en keskustassa liikkuessani kuule kuulokkeistani soljuvasta sellomusiikista säveltäkään. Ulkopuolinen äänimatto on niin dominoiva.
Alan ehkä harkita vaihtoehtoisia reittejä. Näinä ruuhkaisina vuosina rauha ja hiljaisuus ovat näköjään tulleet yllättävän tärkeiksi tavoitteiksi päivittäisessä (ja pään sisäisessä) elämässäni.
No, oli miten oli, uudet reitit, rytmit ja äänimaisemat löytävät paikkansa arjessani pikkuhiljaa.
Ja uusi työ – siitä minä pidän.