Romahduksen jälkeen uuteen nousuun

Kirjauduin Lilyyn aikeissa luoda itselleni blogi, mutta ihmeekseni löysinkin täältä jo aloitetun blogin, omani. Sen saman, jota olen suunnitellut nyt jo pitkään. Täällä se oli, jo valmiiksi aloitettuna ja täydellisen unohdettuna. Viimeksi olen kirjoittanut vuonna 2015 ja nyt kolme vuotta sitten samat ajatukset kiertävät edelleen mielessäni. 

Burn out ja masennus

Näiden kolmen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Kuten jo alun teksteistäni huomaa, olen ollut aika väsynyt jo silloin. Vuosi sitten väsymykseni tuli siihen pisteeseen, etten enää pystynyt muuhun kuin makaamaan sängyssä eikä sekään ollut helppoa. Burn out, sanoi lääkäri ja kirjoitti pari viikkoa sairaslomaa. Olin kuoleman väsynyt, mutta en pystynyt nukkumaan. En ennen sairaslomaa enkä sen aikana. Koko elämä oli yhtä sumua. Sairaslomaa jatkettiin ja sain nukahtamisen avuksi lääkkeet, joita yritin vastustaa viimeiseen asti. Niiden avulla sain kuitenkin nukuttua ja annoin periksi. Otin lääkkeen uskollisesti joka ilta ja nukuin pitkästä aikaa läpi yön. Olo alkoi virkistyä ja muutaman viikon levon jälkeen uskoin olevani taas oma itseni ja sairasloma vaihtui kesälomaan. Loman loputtua palasin töihin, hieman hämilläni, mutta kuitenkin kuvitelmissani täynnä virtaa. Kestin kaksi ja puoli päivää, kunnes jouduin poistumaan töistä järkyttävän ahdistuskohtauksen säikäyttämänä. Pääsin onneksi lähes samantien lääkäriin ja sain lisää sairaslomaa. Lääkäri alkoi epäillä burn outin taustalla olevan muutakin kuin pelkkää uupumusta ja määräsi masennuslääkityksen ja sain lähetteen psykiatrin konsultaatioon. 

En muista tuosta ajasta juuri mitään. Ramppasin lääkärissä ja psykiatrilla ja kaiken muun ajan yritin suoritua elämästä. Kotona pyöri viisi lasta ja jotenkin onnistuin hoitamaan kodin niin, että lapset eivät edes tienneet minun olevan sairas. Ihmettelivät vaan, että enkö mene enää ollenkaan töihin. Psykiatri diagnosoi keskivaikean masennuksen, sosiaalisten tilanteiden pelon ja ahdistuneisuushäiriön. Kuulin myös olevani erityisherkkä. Miten ihminen, joka ei koskaan näytä tunteitaan julkisesti voi muka olla erityisherkkä? Näköjään voi. En ollut koskaan uskonut koko erityisherkkyyteen. Minusta se oli vaan määritelmä naisesta. 

Näillä diagnooseilla mentiin sitten eteenpäin. Kokeilin paria eri masennuslääkitystä kunnes tasapaino löytyi Brintellix-nimisestä uudehkosta lääkkeestä. Yhteensä sairaslomaa kertyi lopulta seitsemän kuukautta. Palasin vuoden alussa töihin osa-aikaisesti ja hiljalleen elämä on alkanut taas näyttää värejä. 

Matka jatkuu 

En koe vielkään olevani terve. Rakensin uupumusta monta vuotta ja uskon, että siitä toipuminen tulee viemään vähintään yhtä monta vuotta. Masennus on saattanut vaivata minua vielä pidempään, en vain ole tajunnut sitä. Olen luullut, että masennus aiheuttaa alakuloa ja masentunut ihminen ei naura tai edes hymyile. Luulin, että masennus tarkoittaa itsetuhoisuutta ja synkkää, mustaa mieltä. Mun tapauksessa se ei ollut sellaista, vaan.. en tiedä miten sitä kuvailisi. Mikään ei vaan tuntunut miltään. Hymyilin melkein kuin ennenkin ja tiedostin kokoajan olon väliaikaiseksi. Näin toivoa ja valoa tunnelin päässä. Mutta en jaksanut tehdä mitään, en yhtään mitään. 

Nyt on kulunut lähes vuosi lääkärin diagnoosista. Tämä kesä tuntuu ihanalta. Uudelta ja toiveikkaalta. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *