Aikuisuus ei tarkoita, etteikö liukuri luistaisi yhtä hyvin kuin lapsena

Tukkani tuoksuu savulta.

Olin ystäväporukan kanssa viettämässä päivää, jollaista vietin viimeksi aivan liian kauan sitten: olimme oiken vanhanajan ulkoiluretkellä. Jalat tai oikeastaan koko kroppa on tosi väsynyt ja silmiä painaa jo vaikka kello ei ole vielä edes kauhean paljon, mutta mieli on virkeä ja iloinen.

Sain tuijotella nuotiotulta ja paistaa makkaraa, juoda kuumaa kaakaota termospullosta, laskea töyssyistä mäkeä ihan ikiomalla liukurilla millaista en ole omistanut sitten lapsuuden mutta tänä aamuna mieheni osti minulle upouuden, hienon ja keltaisen; pelata jalkapalloa lumihangessa ja nauraa rätkättää kun joka potkaisulla meinasi kaatua tai potkaisi pallon sijasta pelkkää lunta; pidellä sylissä iloista pikkuvauvaa jolla oli niin paljon päällä ettei se meinannut voida liikkua; saada lumipallo-osumia niin että tuntui. Varpaat olivat niin jäässä, etten meinannut tuntea niitä ollenkaan kun tulin kotiin, paita oli märkä hiestä ja takin alle menneestä lumesta ja savunhaju oli tarttunut kaikkialle.

Tällaisia päiviä lisää!Juuri tällaisen sain. Miespuolinen ystäväni sanoi, että jaa mirrin päälle pitää siis istua. Hyvin luisti, hänellä ja minulla 🙂