Huoliradio soi, mutta tulppaanit ovat keltaisia

Ostin tänään suuren kimpun keltaisia tulppaaneja. Ne näyttävät auringolta. Kuinka pieni asia voikaan tehdä niin iloiseksi!

Mieheni sanoi eilen, että hän on huolissaan siitä, minkälaiseksi olen muuttunut. Hän sanoi, että huolehtimiseni on karannut lapasesta ja naamani on jatkuvasti mutrulla. Olin ihmeissäni, minähän olen ihan tavallinen itseni? Kunnes kurkistin peiliin ja sieltä katsoi takaisin norsun v****u. Totesin että totta, alkuvuoteni on mennyt aikamoista päänsisäistä huoliradiota kuunnellessa.

Suurin osa on typeriä pikkujuttuja, mutta murehtijan päässä pienetkin asiat kasvavat helposti suuriksi ja tallovat järjen äänen kadoksiin. On ollut kyllä suurempiakin murheita liikkeellä. Oikeastaan tämä koko murehtimisjakso alkoi tammikuun lopulla, kun kehostani löytyi muutoksia, joista ei ollut varmuutta oliko kyseessä jotakin vakavampaa. Pelko iski lekalla päähän ja kovasti, mutta pääsin onneksi heti jatkotutkimuksiin. Pari viikkoa elin sumussa kun odotin tuloksia, jotka sitten suureksi helpotukseksi olivat onnellisia, omaksi ja lääkärin ihmetykseksi. Kontrollikäynti on puolentoista kuukauden päästä. Pelko on hälvennyt, mutta silti epävarmuus jäi takaraivoon kytemään: koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu.

Ehkä juuri tuosta johtuen olen viime aikoina kovasti pohtinut sitä, mitä nyt tekisin, tai paremminkin mitä elämälleni tekisin. Lähinnä olen miettinyt työtä. Olen kouluni käynyt, mutta olen ”väärässä” työssä. Maisterin paperit eivät paljoa paina takataskussa, kun on töissä tavaratalon kangasmyyjänä. Voisinko olla kauempana akateemisesta urasta! Mutta kokeltuani muutaman vuoden repaleista työttömyys- oman alan pätkätyö -työttömyys -rumbaa tulin siihen tulokseen, että otan käyttöön suunnitelma B:n ja menen muihin töihin, koska tämä pää ei pysy muuten kasassa. En kestä jatkuvaa stressiä, rahahuolta, työnhakua ja pettymyksiä. Nyt viime aikoina olen ankarasti miettinyt, että ehkäpä taidehistoria oli vikatikki ja kelkka täytyisi kääntää kohti uutta ammattia.

Mutta siihen kiteytyykin monta murhetta, jotka ovat velloneet päässäni. Ensinnäkin, mikä se uusi ammatti voisi olla? Minua ei kiinnosta alat, joissa nyt olisi kunnolla töitä tarjolla, ei vaikka miten tahtoisin. Enkä mitenkään jaksaisi enää käydä läpi pitkää, vuosikausien opiskeluvaihetta, olenhan sen jo kertaalleen tehnyt. Samalla alalla jatkokouluttautuminen ei takaisi parempia työmahdollisuuksia, joten sekään ei ole varsinaisesti hyvä idea. Jos muuttaisin pois tästä kaupungista, taidehistorioitsijalle voisi löytyä paremmin töitä, pätkätöitä ehkä nekin mutta silti. Pitäisikö siis muuttaa? Mutta se ajatus tuntuu kauhean raskaalta, kun koko elämä on tässä paikassa, minne sen vaivalla sain vuosien aikana rakennettua sen jälkeen kun muutin tänne yksin enkä tuntenut ketään.

Sitten on lisäksi se asia, mikä on salaa hiipinyt tajuntaani: lapset. Ystävät ympärillä lisääntyvät ja pikkuisia ihmisiä on tullut pidettyä sylissä viime aikoina useaan kertaan. Heitä katsellessani olen ymmärtänyt, että tahdon lapsia jonakin päivänä itsekin. En tietenkään tiedä sitä, voinko varmasti lapsia saada, enhän ole koskaan koittanut, mutta lähtökohtana on luonnollisesti, että niitä saisi. Mutta milloin? Mieheni olisi valmis vaikka heti, mutta minusta tuntuu, että en ole ehtinyt tarpeeksi tehdä asioita, joita ajattelin tehdä ennen kuin olisi perheen aika, siis lähinnä matkustaa, tehdä töitä ja saada kiinni uraputkesta. Työt, siellä ne taas kummittelee. Lasketaanko suunnitelma B -työpaikka myös osaksi uraputkea?

Minulla on kammottava palo lähteä jonnekin, mieluiten pitkäksi aikaa ja antaa pään tuulettua ja katsoa sitten uudestaan, mitä elämälleen tekisi vai tekisikö mitään. Ehkä se on pakoonlähtemisen halua, ehkä toivetta aikalisästä, en tiedä. Mutta elämän ironiaa on se, että kun olin työtön ja tahdoin samalla tavalla lähteä, minulla olisi ollut kaikki aika maailmassa mennä, mutta ei ollut siihen varaa. Nyt kun on työpaikka ja olisi paremmin varaa, ei ole enää aikaa eikä mahdollisuutta.

Huoliradioni on siis jumiutunut tällaiselle taajuudelle, missä samat laulut ovat pyörineet jo monta kuukautta. Niiden lisäksi radio on ottanut kyytiinsä kaikkia eteentulevia uutisia, muutoksia ja murheenalkuja, joista se on märehtinyt unettomia öitä aiheuttavia mörköjä. En ihmettele, että mieheni huomautti eilen asiasta. Kun huoliradio vaan soi ja soi, se peittää alleen hyvät jutut ja kuluttaa valtavasti energiaa. Ei siinä ehdi huomaamaan positiivisia puolia eikä ajattelemaan iloisia asioita, jos koko ajan on jotakin murehdittavaa meneillään. Ei ihme, että naama muistuttaa värkkiä.

Nyt ajattelin ottaa järeät aseet käyttöön ja vääntää huoliradiotaajuuden positiiviselle puolelle. Aloitin ostamalla nuo tulppaanit.

Ne ovat niin keltaisia, että en voi olla ajattelematta aurinkoa kun katselen niitä. Miten helppo piristys! Seuraavaksi aion leipoa pullia, vatkata valtavan määrän kermavaahtoa ja täyttää pullat viikunahillolla, ihan vain siksi että en ole koskaan syönyt laskiaispullia muulla kuin marjahilloilla tai sillä pahalla mantelimassalla enkä tiedä, miltä viikunahillo maistuu. Sitten aion varata matkan, koska olen ansainnut kokonaiset kaksi viikkoa kesälomaa ensi kesäksi. Se ei ehkä ole ”pitkä reissu jossa tuuletetaan päätä”, mutta yhtä kaikki se auttaa matkakuumeeseen varsin hyvin.

Tosiasia on, että nämä elämän suuntaa koskevat kysymykset eivät katoa kukkasilla tai laskiaispullilla, mutta ne on kai vain mietittävä läpi. Ehkä elän jotain elämän taitekohtaa, kolmenkympin kriisiä, tienristeystä tai mitä vaan, mutta en saa silti unohtaa olennaista: sitä, että minulla on työpaikka, jolla voin elättää itseni, olkoonkin sitten minkä alan työ tahansa. Minulla on niin rakkaat mies, koti, ystävät ja perhe ja tietenkin nuo päiväni paiste, karvakorvat, jotka kuuntelevat mukisematta huoliradiotani. Ja että olen ilmeisestikin terve, ja niin ovat rakkaimpanikin. Nyt koitan muistuttaa itseäni noista asioista useammin, koska ne hymyilyttävät. Jospa se norsun alapää siitä katoaisi…!