Luterilainen tossu villiintyy

Minä olen kiltti tyttö.

En sillä tavalla kiltti, etten olisi koskaan tehnyt mitään tuhmia juttuja, huh, olen kyllä. Poskiani alkoi heti punoittaa. Ei, vaan minä olen siis sillä tavalla perinteisesti kiltti tyttö, että haluan olla aina mieliksi. Tykkään, että kaikki ovat tyytyväisiä ja iloisia, en halua aiheuttaa kenellekään murhetta tai pettymyksiä. Tämä on siis se hyvin tuttu taudinkuva, mitä joka tuutista toitotetaan: kiltin tytön syndrooma.

Minä kutsun sitä luterilaisuudeksi. Tällä luterilaisuudella ei tosin ole mitään tekemistä uskonnollisuuden kanssa. Kiltti tyttö on kuin hyvä luterilainen sellaisella vanhanaikaisella ja hyvin perisuomalaisella tavalla. Hänellä on hyvän luterilaisen korkea työmoraali ja ankara herranpelko. Hän elää kurissa ja nuhteessa kuuliaisesti, nöyrästi ja tunnollisesti.

Kiltti tyttö tulee töihin vaikka pää kainalossa ja lyhyelläkin varoitusajalla, koska ei kai sitä nyt kehtaa sanoa, että no en minä nyt oikeastaan pääse kun on tämä pullan leipominen kesken. Kiltti tyttö tekee ihan varmasti sen, mitä käsketään, ja mahdollisesti enemmänkin mikäli näyttää siltä, että kukaan muu ei tee. Koska onhan hän hyvä ja tunnollinen luterilainen. Kiltti tyttö pyrkii myös aina olemaan sitä, mitä hän olettaa muiden haluavan hänen olevan, varsinainen kameleontti kun on. Siinä tosin pääsee helposti unohtumaan, mitä kiltti tyttö itse haluaa olla. Hän on kova tekemään sovintoa, jos näyttää että joistakin asioista tulee erimielisyyttä, mutta harvoin mitään erimielisyyttä pääsee edes syntymään, koska kiltti tyttö haistaa sen jo kaukaa ja osaa muovautua tarvittavalla tavalla sen estämiseksi. Kiltti tyttö ei myöskään varmasti näytä, jos häntä jostain syystä ottaa päähän armottomasti tai naamasi nyt vain sattuu sillä hetkellä ketuttamaan. Ja jos sinua suututtaa, hän kyllä kuuntelee pahemmin vastaan sanomatta. Hän murisee sitten jälkikäteen itsekseen jossakin kulman takana. Siispä hän on myös aikamoinen vässykkä, täysin tossu.

Luterilainen tossu.

Ja vieläpä syyllinen sellainen. Varmasti on tullut tehtyä jotakin pahaa, sinä syntinen huono ihminen! Kun ystävä ei sanokaan puhelimeen pirteästi ”moikka” vaan kuulostaa hieman vaisulta, kiltti tyttö laittaa hälytysvaihteen silmään ja pohtii ankarasti, millä tavalla on voinut pahoittaa tämän mielen. Tai kun poliisiauto ajaa vastaan, kiltti tyttö on satavarma, että vähintäänkin sakot tulee. Hän ajoi varmaan huomaamatta jonkun lapsen päälle tai meni päin punaisia ja aiheutti katastrofin. Koska syyllinenhän sitä on, joka tapauksessa jotenkin, aina.

Entä se herranpelko sitten? Se saa kiltin tytön olemaan entistä kiltimmin. Minulla se ilmenee armottomana pelkona siitä, että jos teen väärin, karma antaa takaisin. Karma on kova ja ankara. On se onneksi myös oikeudenmukainen: jos teen hyvin, saan hyvää takaisin. Mutta vääryys, siitä sitä vasta takaisin saakin. Jos ei jostain syystä saa mitään konkreettista rangaistusta, niin ainakin huonon omatunnon saa, se on varmaa. Jos en esimerkiksi vastaa ystäväni soittoon kesken hyvän ohjelman, unohdan hymyillä kassatädille tai unohdan jonkun syntymäpäivät, saan kovat omantunnontuskat. Koska olenhan hyvä luterilainen ja tarvitsen hieman katumusharjoituksia. Lisäksi tämä herranpelko saa minussa aikaan sen, että en uskalla antaa itseni olla kunnolla onnellinen. Siis sillä tavalla äänekkäästi onnellinen, että uskaltaisin huutaa ja riemuita ihanista asioista ja kertoa kaikille mitä kaikkea upeaa elämässäni on. Minusta tuntuu siltä, että kiitollinen on oltava, mutta nöyrästi ja numeroa tekemättä, koska muuten karman kurittava käsi saattaa napsaista moiset ilonaiheet pois jos liikaa kekkuloi.

Pahimmanlaatuista taikauskoista huuhaatouhua!

Onneksi minussa on kuitenkin myös täysjärkisempi puoli, joka näkee tämän luterilaisen tossun olevan täysi tahvo. Niinpä olen viime aikoina alkanut tehdä asioita poistaakseni sen. Tai en minä siitä kokonaan eroon halua, koska ei se ole läpeensä huono juttu. On ihan hyvä olla välillä kiltti. Maailma tarvitsee kilttejä ihmisiä, muuten tämä olisi aika kylmä ja kova paikka. Mutta tahdon laimentaa tätä tossuuttani, koska eihän se varsinaisesti mikään nautinto ole elää rankaisu-uhan alla olevana kynnysmattona. Sitä paitsi joskus jonkun onnenpotkun tai muun ihanan asian osuessa kohdalle tekisi mieli huutaa koko korttelille, että ”katsokaa mitä minulle juuri kävi!” tai sanoa umpitorvelolle asiakkaalle, että ”ota uuno silmä käteen, lopeta valittaminen ja katso itse!”. Miten hyvältä se tuntuisikaan!

Lääkkeenä luterilaiselle tossulle on se kyllästymiseen asti kulutettu fraasi ei-sanan opettelusta. Aina sama laulu, mutta se toimii. Minä tosin opettelen sanomaan sitä ensisijaisesti itselleni, enkä toisille ihmisille, niin kuin naistenlehdet opettavat. Minähän se olen, joka teen elämästäni vaikeaa, eivät he. Tekee hyvää opetella kieltämään itseään, kun ajatukset alkavat lähennellä huuhaata tai kun huomaa, että toimii tossusti. Esimerkiksi minä kiellän itseäni ajattelemasta erilaisia vaihtoehtoisia auto-onnettomuuksia kun mieheni on ajamassa pitkää työmatkaa. Tai sanon itselleni topakasti, että ei käy, kun meinaan karmanpelossa jättää kertomatta jotakin hienoa julkisesti.

Olenkin jo aika hyvä ein sanoja. Pystyin sanomaan sen jopa unissani. Muutama yö takaperin näin painajaista, joka alkoi käydä älyttömän pelottavaksi ja ahdistavaksi. Sanoin itselleni unessa, että ”Sini, sinun EI tarvitse katsoa tätä unta, lopeta” ja heräsin.

Ja kuulkaas tätä, kerron julkisesti kaikkia karman lakeja uhmaten eräästä onnellisesta asiasta: sain vakituisen työpaikan viikko sitten.

Hah! Siitäs sait karma, tämä luterilainen tossu vallan villiintyi!

 

005.jpg

 

Villiä torstaita!

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *