Oikeintekijä
Ei selvinnytkään mitään tänään. Tulokset eivät ehtineet tälle päivälle ja lääkäri jäi lomalle kahdeksi viikoksi, joten tulosten saanti siirtyi sinne saakka. Töissä ei oltu päästy sen pitemmälle, joten sekin jännitys on edelleen auki. Menin turhaan ympyrää kädet täristen ja sydän tykyttäen koko aamun ja aamupäivän.
Minussa on sellainen piirre, että kun on jotakin oikein jännittävää tai pelottavaa odotettavaa, minusta tulee pikkutarkka ”oikeintekijä”. Mikään ei saa olla huonosti, jäädä puolitiehen tai olla vähän sinne päin. Jos takki jää ruttuun henkariin, se täytyy korjata kuntoon. Lautaset asetellaan siististi tiskikoneeseen, pöydälle ei jätetä muruja, sänky viikataan kunnolla niin ettei jää ruttuja tai tyynyt vinoon. Jos teen jotakin hutaisten, mieleni sanoo, että ei, nyt tehdään kaikki kunnolla että kaikki sujuu oikein ja hyvin. Että esimerkiksi tulee hyvät testitulokset kun et anna mitään syytä mihinkään huonoon.
Oikeintekemisen ääni kuuluu pieninä huomatuksina silloin tällöin, jos on jokin pienempi huoli mikä painaa mielessä. Esimerkiksi kun mieleeni nousee ajatuksia onnettomuuksista vaikkapa jos joku läheisistäni on ajamassa pitempää matkaa, saattaa mielessä häivähtää ajatus siitä, että tarkistitko muuten sen kahvinkeittimen ja laitahan nyt järjestykseen se kenkäteline, varmuuden vuoksi. Ajatus on yleensä ohimenevä eikä haittaa sitä hetkeä enempää. Mutta jos on oikeasti jotakin mitä kovasti pelkään, niin oikeintekemisen pakko on kovaääninen ja sisukas. Esimerkiksi lentokoneessa minun täytyy istua suorassa ja siististi penkissä ja pitää molemmat jalkapohjat lattiassa kiinni, sillä lentopelkoisen paniikissa kuvittelen sen suojaavan onnettomuudelta. Eikä sillä ettenkö tietäisi aivan hyvin, että jos istuisinkin risti-istunnassa penkissä tai herranjumala vaikka nukkuisin siinä, niin se ei vaikuta mitenkään mihinkään. Koneen moottorit eivät sen enempää sammu eivätkä valaat vaihda uintisuuntaa. Mutta kun teen kaiken moitteetta, kuvittelen kai olevani jotenkin kontrollissa.
Samoin tänään, pelko kaihersi vatsanpohjaa ja epävarmuus jylläsi ajatuksissa. Mitä jos mitä jos mitä jos….vaikka suurella todennäköisyydellä kaikki on kunnossa, niin silti oli pakko vetää syvään henkeä ja tehdä kaikki oikein. Vedin keittiönlaitteiden töpselitkin seinästä ennen töihin lähtöä, ihan niin kuin se mihinkään vaikuttaisi, mutta vedinpähän vain, varmuuden vuoksi.
Tiedän, että tämä on idioottimaista ja hullua, mutta en osaa lopettaa. Pelon iskiessä pääni ei kuuntele järkipuhetta, ei edes sitä kun hoen itselleni, että eivät muutkaan tee noin ja silti mitään ei tapahdu. Miksi minun pitäisi? Tiedän varsin hyvin, että eivät muut niin tee, mutta hullu mieleni ajattelee, että se ei tarkoita, etteikö maailma voisi kaatua juuri minun hutiloimiseni vuoksi. Sitä kuvittelee olevansa maailman napa ja vaikuttavansa sellaisiin seikkoihin, kuten lentokoneiden putoamisiin taivaalta tai hirvien liikkumiseen maanteillä.
No, tänään en enää stressaa. Kaksi viikkoa eteenpäin on jopa tälle mielelle liian pitkä aika tehdä kaikki oikein. Nyt on taas ihan rento olo, vaikka mitään ei selvinnytkään, mutta jotenkin osaan antaa itselleni vapautuksen, kun pelon kohteeseen on vielä aikaa. Ehkä sitten puolentoista viikon kuluttua alan taas ajatella, että täytyypä vähän tsempata ja tehdä kaikki oikein.
Ihan varmuuden vuoksi.