Minulla on sitkeä haave, joka ei ota väistyäkseen. Tosin ei kai haaveen kuulukaan väistyä, se vaan jatkuvasti ilmoittaa olemassaolostaan, varmaankin niin kauan kunnes sen saa tavalla tai toisella toteutettua.

Tahdon ulkomaille, pitkälle reissulle ilman lentolippua takaisin. Sellaiselle matkalle, että aika ehtii käydä pitkäksi ja näkemisen paljouteen turtuu. Olisi aikaa vain haahuilla ja miettiä. Tulisi ehkä koti-ikäväkin.

Elän jotakin sellaista vaihetta, että tunnen ajelehtivani. Jostakin syystä kuvittelen, että pitkä reissu ratkaisisi kaiken, tulisin takaisin kotiin fiksuna ja filmaattisena ja tietäisin heti, mitä alan tehdä. Tuskin se niin menisi, mutta minun haaveessani se on aivan realistista.

Ajelehdin, koska en tiedä mitä tekisin. Elämä on kuin sellainen piirakkadiagrammi, tai Trivial pursuitin pelinappula, jossa elämän eri osa-alueet ovat omia pieniä piirakanpalasiaan. Minulla on nappulassani jo muutama piirakanpalanen paikallaan, mies ja tämä kotimme. Ystäviä ja perhe, vaikka outo ja hajanainen perhe onkin. Pelinappulasta kuitenkin puuttuu joitakin oleellisia palasia.

Oikeastaan suurin ja kipeimmin täytettä tarvitseva tyhjä palanen on työ ja tulevaisuuden suunnitelmat. Niitä olenkin tässä koittanut metsästää jo vuosikaudet. Miten ne saisin? Hakisinko vielä opiskelemaan? Vaihtaisin alaa vaiko jatko-opiskelisin? No, juuri tuli se lakimuutos, ettei opintotukea saa toiseen maisteritutkintoon, joten taloudellisesti alanvaihto olisi aika haastava. Tai mitä jos se opiskelu ei olisikaan yliopistossa vaan jotain muuta. Mutta mitä muuta? En haluaisi enää teinien keskelle aloittamaan täysin alusta jotakin uutta alaa. Entä aikuisopisto? Mutta voiko siellä opiskella joksikin muuksikin kuin bussikuskiksi, vartijaksi tai merkonomiksi? Enkä siis vähättele aikuiskoulutusta, mutta nuo ovat ne ainoat, joista olen kuullut siellä opiskeltavan.

Ongelma on, kun ei tiedä mitä tahtoisi tehdä isona. En tiedä sitä vieläkään, vaikka olen jo aika iso. Siitäkös se ahdistus vasta tuleekin. Olisinpa osannut silloin 18-kesäisenä miettiä hieman tarkemmin, millaisia juttuja haluaa tehdä ja ennen kaikkea mikä on kannattavaa. Toisaalta, eipä sitä sen ikäisenä tiedä. Sehän se hienous siinä onkin, sitä osasi elää tunteella ja tehdä juuri sitä mikä silloin huvitti. Missä se taito nyt on?

Olen myös miettinyt, että jos vaihtaisin työpaikkaa. Olen vakitöissä, halleluja siitä, mutta väärässä työssä. Voin tyytyä tähänkin ja olla onnellinen että on työ mikä ei lopu kuukauden päästä (kai, kopkop, yt on edelleen kesken). Mutta luin juuri eräästä naisesta, joka painotti, että olipa taloustilanne, elämäntilanne tai yleinen mielipide mikä tahansa, niin ihmisen ei tarvitse tyytyä. Hän oli alkanut vuosikausien jälkeen inhota työtään, vaikka se oli vakituinen ja hyvä työ. Hän jäi ronskisti työttömäksi. Muut vain kauhistelivat että miten se nyt tuollein, mutta hän totesi, että ei ala tyytymään johonkin, kun voi olla olemassa jotakin mikä oikeasti tuntuu hyvältä. Mikä inspiroiva tyyppi, hatunnosto hänelle. Tiedän sen, että minä en enää ikimaailmassa uskaltaisi jättäytyä työtttömäksi, en oman mielenterveyteni, asuntolainani, parisuhteeni, ylipäätään oman itseni takia.

Mutta jos en nyt tyytyisikään tähän vakituiseen mutta niin epäinspiroivaan myyjänhommaani, niin mitäs sitten tekisin? Jos kerran oman alan töitä ei ole tarjolla muutamien kuukausien projekteja pidempään eikä hermoheikko psyykeni kestä sellaista pätkätöiden epävarmuutta, olisiko jotain muuta mitä tahtoisin tehdä? En tiedä sitäkään. Mitä töitä olisi tarjolla? Kun selailee avoimia työpaikkoja, vastaan ei tule mitään innostavaa.

Mistä ihmeestä ihmiset löytävät inspiroivat työpaikat tai ennemminkin mistä ihmeestä he tietävät tarkalleen mitä tahtovat tehdä? Minulla ei ole harmainta hajua siitä, mitä jaksaisin tehdä pidemmän päälle. Tahtoisin vain sellaisen tilanteen, että kun menen aamulla töihin, olisin iloinen siitä että saan mennä juuri sinne. Mutta minne? Minne?

Niinpä naiivi minäni kuvittelee, että pitkä ja harras matka jossakin maailman äärissä pelastaisi tilanteen. Toisi päähäni vastauksia, kertoisi minulle kuka tämä Sini on joka nyt vaan ei tajua että mitä se haluaa tehdä. Voisihan se olla, että se toimisikin. Sitähän sanotaan, että pitää lähteä kauas, että näkee lähelle. Ehkä sillä tarkoitetaan hieman muuta, mutta minä voisin soveltaa sitä tähän omaan puuttuvaan piirakanpalaani: pitää lähteä kauas, että tajuaa mitä itsessään on ja mitä sillä haluaa tehdä.

Nyt kun vielä saisi itsestään irti sen, että rohkenisi ottaa ja lähteä. Mutta sehän tarkoittaisi työstä pois jäämistä ja epävakaata taloutta, mahdollisesti erilaista elämäntilannetta sitten kun tulisi takaisin.

Siis muutoksia.

Olisinko valmis siihen? Hiton muutosvastarinta ja varmistamisentarve. Tahtoisin aina tippua jaloilleni, joten en halua hypätä silmät kiinni minnekään, mistä en ole varma että laskeudun hyvin ja kunnolla ja pehmeästi.

Sehän se jännittää kun ei sitten tiedä, miten käy. Vaikka se juuri on se jutun juju, siksihän sitä juuri pitäisi mennäkin. Että kun ei tiedä, lähtee katsomaan että tietäisi sitten.