Pahoittelen siirappista otsikkoa, mutta tänään on hyvin erityinen päivä. Juhlimme mieheni kanssa 12-vuotispäiväämme!

Se on pitkä aika tämän ikäisille. Jos joku uusi tuttavuus kysyy kauanko olemme seurustelleet, lähes poikkeuksetta vastauksen kuultuaan kysyjien silmät pyöristyvät ja he sanovat että vau, mitä ihmettä, minkä ikäisinä te aloitte seurustella? (Asiaan tietenkin voi vaikuttaa se, että näytä kuulemma niin nuorelta, että jos he eivät tiedä ikääni, niin he luulevat meidän alkaneen tapailla jo esikoulussa…) Onhan 12 vuotta pitkä aika, mutta ei se tunnu niin pitkältä. Vuodet vain ovat menneet eteenpäin ja koska olen ollut ja olen edelleen onnellinen hänen kanssaan ja hän mitä ilmeisemmin minun, tässä sitä ollaan.

12 vuotta sitten olimme nuoria ja naiiveja ihmisenraakileita, kokonaista kuusitoista kesää vanhoja. Olimme olleet samassa koulussa jo yläasteella, mutta emme oikeastaan tunteneet, tiesimme vain toisemme. Silloinhan varhaisteinit olivat tiiviisti omissa porukoissaan ja korkeintaan mulkoilivat ulkopuolisia, voi niitä kamalia aikoja. Lukiossa olimme rinnakkaisluokilla, mutta emme tunteneet vieläkään toisiamme yleispätevää ”moikkaa” enempää.

Seurustelumme alkamisesta voisin oikeastaan syyttää ukkiani, joka osti minulle vuonna 2001 joululahjaksi kitaran. Olin soittanut pianoa lapsesta saakka, ja ukki suurena musiikkimiehenä ajatteli hankkia minulle uuden soittimen opeteltavaksi. En minä tiennyt mitään kitaransoitosta, mutta olin sinä jouluna koulun joulukuoron harjoituksissa kuullut tämän rinnakkaisluokkalaisen pojan soittavan kitaraa. Muistan hänen istuneen pianopenkillä harjoitusten jälkeen kun salissa oli enää muutama kuorolainen ja näppäilleen sointuja samalla lauleskellen jotakin joululaulua.

Kevät oli jo pitkällä kun ajattelin etsiä itselleni jonkun opettamaan nurkassa seisovan kitaran soittamista. Näppäränä tyttönä kaivoin tämän rinnakkaisluokkalaisen pojan puhelinnumeron yhteisten tuttujemme kautta ja näpyttelin tekstiviestin hienolla turkoosikuorisella 5110 Nokialaisellani.

”Heippa, en tiedä ketään muuta joka osaisi soittaa kitaraa. Sain kitaran joululahjaksi, voisitko opettaa vähän soittamaan? En osaa yhtään, t. Sini rinnakkaisluokalta.”

”Moi, no en miä paljon osaa mut voi opettaa sen minkä pystyn. Millos soitellaan?”

Emme olleet ehtineet pitää vielä yksiäkään kitaransoittotreffejä, kun tuli vappu ja yhteisen ystävämme vappukekkerit. (Tai siis kotibileet, ei kai kuusitoistavuotiaat pidä muita kuin kotibileitä?) Meillä oli ollut vähän enemmän moikkailua ja sananvaihtoa koulun käytävillä tekstiviestittelymme jälkeen, mutta ei sen kummempaa. Olin kuitenkin huomannut, että hetkonen, tuo poikahan on aika tosi mukava. Hieman mahanpohjasta vihlaisi aina kun hän moikkasi hymyillen vastaantullessaan…Vappuna juttelimme juhlissa koko illan, mutta en muista illasta paljoa muuta kuin viimeiset yön jäänteet parvekkeella, eikä tämä muistamattomuus johdu kovasta teinihumalatilasta vaan siitä, että aikaa on jo vierähtänyt tuosta illasta. Istuimme kaksin parvekkeella, juttelimme jotakin, hän tuli ihan viereeni ja suuteli minua. Mahanpohjassa vihlaisi tosi lujaa.

Sovimme että näkisimme seuraavana päivänä ja opettelisimme soittamaan sitä kitaraa.

Siitä se sitten lähti. Vielä tänäkään päivänä en osaa soittaa yhtäkään sointua. Onneksi kitaraa on viimeiset kaksitoista vuotta soittanut minun ikioma muusikkoni, jota rakastan sydämeni pohjasta vieläkin.

Tuosta rakastumisen hetkestä lähtien olemme kokeneet paljon yhdessä. Villit teinivuodet ja kotoa muuttamiset, armeija-ajat, opiskelut, aikuistumisen. Olemme asuneet pitkiä aikoja erillämme puolikas maapallo tai vähintään Pohjanlahti välissämme ja ikävöineet koko ajan. Olemme toki riidelleet ja riitelemme edelleen aika ajoin, tietenkin. Joskus vuosia sitten olemme meinanneet erotakin, mutta itku kurkussa lopulta todenneet että kumpikaan ei halua olla ilman toista. Olemme tehneet töitä niskat limassa teineistä asti ja keränneet rahaa matkusteluun, nähneet hienoja paikkoja. Meitä yhdistää kova into oppia uutta ja tutkia asioita, hän on yhtä innostunut historiasta ja museoiden koluamisesta kuin minäkin. Viime vuodet olemme kasvaneet vielä enemmän aikuisiksi, sitoneet itsemme velkavankeuteen ja remontoineet, pohtineet sitä, mitä oikeasti haluamme isoina tehdä.

Menimme kihloihin muutama vuosi sitten palmun alla varpaat hiekassa, kun aurinko laski Etelä-Kiinan mereen. Siitä saakka olemme yrittäneet mennä naimisiin, mutta emme ole vieläkään yhteisymmärryksessä häiden laadusta. Ei meillä kyllä ole ollut häihin rahaakaan asunnon oston jälkeen. Minä en edes haluaisi isoja häitä, vaan vain hänet ja kaksi todistajaa ja valtavan pitkän häämatkan jonnekin maailman ääriin, hän tahtoisi satapäisen häävierasjoukon ja mahtavat juhlat. Mutta yhtä aikaa huvittuneina ja ärsyyntyneinä olemme todenneet, että kyllä tästäkin ristiriidasta joku kultainen keskitie löytyy, aina ennnekin on löytynyt. Ehkäpä jo ensi vuonna saan olla hänen vaimonsa.

Mutta tänään aion pukeutua mekkoon ja korkeisiin korkoihin, ottaa pitkän komistukseni käsikynkkään ja mennä hänen kanssaan ravintolaan syömään kaupungin parhaimmat lammasfileet. Ehkä pyydän häntä soittamaan vähän sitä kitaraakin. Se ei ole mikään laatusoitin, se on nykyään kamalassa epävireessä jatkuvasti ja äänikin on aika ruma, mutta tunnearvo sillä on mittaamaton.

Niin kuin on tuolla miehellänikin.