Sähköpostiini oli tänään tupsahtanut jotakin odottamatonta: työtarjous. Vieläpä oman alani sellainen! Olen niin ihmeissäni!
Mutta sekös pääni nyt pistikin pyörälle.
Työ on paikassa, jossa olen ollut toissa kesänä töissä. Tällä kertaa kyseessä olisi vuoden mittainen määräaikaisuus, jossa osa hommasta olisi tosi kiinnostavaa puuhaa, jota haluaisinkin tehdä. Niin hieno juttu! Osa olisi vähän vähemmän intoa nostattavaa, mutta silti menettelevää työtä. Loppuosa olisi mitä ilmeisemmin sellaista puuhaa, jota olen jo paljon tehnyt ja sittemmin luvannut itselleni, ettei minun tarvitse ruveta enää moiseen, koska inhoan sitä, olipa se miten omaan alaani liittyvää hyvänsä.
Mutta tuo ei ole varsinaisesti se ongelma. Oikea suuri mutta on se, että tämä työpaikka sijaitsee toisella paikkakunnalla, noin puolentoista tunnin matkan päässä kotoani pikkupaikassa, jonne en millään haluaisi muuttaa.
Kun aiemmin työskentelin tässä paikassa, pidin kyllä työstä, mutta paikkakunnasta en pitänyt. Paikka, jossa ei ole mitään tekemistä (töiden lisäksi), joka on kaukana kotoa (eli toisin sanoen elämä on reissaamista viikonloppukodin ja arkipäiväkämpän välillä) ja jonne ei aio eikä halua jäädä pysyvästi: no, se meni kesätöiden ajan varsin hyvin, koska tiesin että kesän loputtua pääsen taas kotiin. Silloin myös asuin kimppakämpässä toisen kesätyöläisen kanssa, joten minulla oli silloin onneksi seuraa. Nyt kyseessä olisi kuitenkin kokonainen vuosi.
Ei minulla pieniä kaupunkeja vastaan ole mitään, olen asunut pienemmissä paikoissa lapsena. Olen syntynytkin tosi pikkupaikassa ja pidän edelleen sitä ihan sympaattisena ja viehättävänä seutuna. En tosin muuttaisi takaisin. En koe pientä paikkakuntaa sellaiseksi paikaksi, jonne tahtoisin muuttaa nyt, kolmenkympin kynnyksellä. Ehkä joskus sitten kun olen kolunnut elämää tarpeeksi ja tahdon vetäytyä jonnekin rauhaan hoitamaan puutarhaa, leikittämään lastenlapsia ja kasvattamaan jättikokoisia koiria?
En kyllä usko, että silloinkaan. Olen tosi kaupunki-ihminen. Vaikka ajoittain ahdistunkin hälinästä ja ihmisvilinästä, rakastan silti kaupunkia kaikkine tungoksineen. Ihmisiä, ääniä, keskustaa, kahviloita, bussiliikennettä, kauppoja, museoita, puistoja…kaikkia paikkoja, missä voi käydä ja juttuja mitä tehdä, elämän hyörinää ympärillä. Tahdon voida mennä ostoksille jos siltä tuntuu, nähdä ystäviäni kaupungilla, lähteä viihteelle viikonloppuna jos haluttaa tai mennä elokuviin kun siellä menee jotakin kiinnostavaa. En tahdo joutua matkustamaan puoltatoista tuntia lähimpään isoon kaupunkiin, jotta voisin tehdä niin.
Mutta. Jos tahdon ottaa tuon työn, minun täytyisi luopua tästä, mitä nyt on. Pääsisinhän viikonlopuiksi kotiin tietenkin, joten ei se täydellistä luopumista olisi. Mieheni voisi osan viikoista asua kanssani siellä uudessa paikassa. Hän ehdotti jopa, että laitettaisi tämä oma asuntomme vuokralle, mutta en suostu siihen että tämä uusi ikioma kotimme, joka on vaivalla juuri remontoitu ja joka ei vielä ole edes ihan täysin valmis, annettaisi heti jonkun muun käyttöön. En millään tahdo luopua tästä nyt! Mutta toisaalta kahden asunnon pitäminen maksaa, vaikka vuokra tuskin siellä uudessa paikassa olisi kovin korkea. Mutta ei se ole palkkakaan tällä alalla kovin päätä huimaava.
Mietin myös sitä, että kyseessä on taas uusi määräaikaisuus. Juurihan pelastin itseni työttömyys-määräaikaisuus-työttömyys-rumbasta menemällä töihin toiselle alalle! Ja tein sen vain ja ainoastaan siksi, että tahdoin pois huolehtimisesta ja murehtimisesta. Sanokaa mitä sanotte, mutta vaikka pätkätyöläisyys on nykypäivää ja täysin normaalia touhua, se ei sovi kaikille. Menin taidehistorioitsijasta kangasmyyjäksi koska tahdoin työn, joka ei lopu heti kesken ja josta saan tasaisesti palkkaa. Ihan vaan siksi, että voisin hengittää rauhassa. Mutta toisaalta, jos kieltäydyn työstä nyt, jäänkö ikuisiksi ajoiksi kangasmyyjäksi? Vai onko tuon oman alan työn ottaminen turhaa kun enhän ole edes varma tahdonko jäädä koko alalle?
Ja ennen kaikkea olisinko valmis hyppäämään takaisin määräaikaisuuksien ja työttömyyskausien värittämään epävarmaan elämään? Tai mahdollisesti pitempiaikaiseen työttömyyteen, jos en löytäisikään töitä uudestaan määräaikaisuuden loputtua? Toisaalta, olisihan kyseessä kuitenkin vuosi oman alan töitä, aika hyvä ponnistuslauta uusiin oman alan töihin ja paikkakin on aika hyvä meriitti CV:ssä…En tiedä. Plussia ja miinuksia on aika älyttömän iso ja huojuva pino puolesta ja vastaan.
Miksi en ole sellainen tyyppi, joka vain ottaa ja tekee eikä turhia mieti! Sellainen, joka on valmis hyppäämään junaan kuin junaan ja jäämään pois juuri siellä, missä milloinkin lykästää. Ihailen sellaisia ihmisiä. En ole ollenkaan sellainen, olen varmanpäälle pelaaja ja todennäköisyyksien laskija. Tykkään järjestää niin, että pystyn ainakin suurin piirtein turvaamaan selustani ja pudottautumaan jaloilleni, vaikka mitä tapahtuisi. Enkä kestä pitkäaikaista epävarmuutta, en pidä suurista muutoksista tai luopumisesta. Mutta ei kai elämäänsä voi elää aina niin, että tietää mitä tekee vuoden päästä tai on ainakin punonut jonkun suunnitelman, miten sitten aikoo elää?
Päättäminen on niin vaikeaa. Mistä sitä tietää, tekeekö oikean ratkaisun? En ymmärrä.
