Unista ja alkoholista

Olen taas nähnyt unia, omituisia sellaisia.

Eräässä unessa olin huoneessa, jossa oli katonrajassa ympäri huoneen menevä hylly, joka oli täynnä erilaisia tavaroita. Huoneessa oli poika, jota en tuntenut, mutta muistin unessa ja myös sen jälkeen herätessäni, että olin vieraillut aiemminkin samaisessa unihuoneessa tekemässä samaa tehtävää. Poika valvoi tekemisiäni. Tehtävänäni oli kiertää huoneen hyllyn reunaa koskettaen käsilläni tavaroita oikeassa järjestyksessä tavoitteena läpäistä koko reitti huoneen ympäri. Osasin lentää ja kiertelin ja kokeilin erilaisia kosketteluyhdistelmiä, mutta aina kun yhdistelmä meni pieleen, jouduin pois huoneesta muihin tapahtumiin. Hetken kuluttua palasin huoneeseen ja koetin taas uudelleen ja uudelleen saada oikeaa yhdistelmää esineille.

Niinä aikoina kun jouduin pois huoneesta, lensin pakoon alhaalla maankamaralla juoksevia, minua jahtaavia tummia miehiä. Lensin välillä työpaikkani korkeassa katonrajassa, välillä ulkona puiden latvoissa ja miehet aina vain jahtasivat. Yhdessä vaiheessa lensin suuren järven yllä ja minulle tuli pakottava tarve oksentaa. Oksensin järven täyteen lentäessäni.

Toisena yönä näin unta äidistäni, joka on ollut poissa elämästäni jo 23 vuotta, satunnaisia yhteydenottoja lukuunottamatta. Viimeiset kahdeksan vuotta hän on ollut poissa tästä maailmasta. Tämän äitini (joka ei siis ole se henkilö jota varsinaiseksi äidikseni kutsun, sillä minulla on toinenkin sellainen) elämä oli surullinen tarina, johon kuuluivat monesta suomalaisesta elämästä tutut liian iso ja köyhä maalaisperhe, väkivaltainen ja julma alkoholisti-isä ja lapsuuden traumoista johtunut vuosikymmenten ajan kestänyt rankka alkoholin käyttö, joka lopulta kaatoi hänet takki päällä eteisen lattialle ja pysäytti hänen sydämensä hetkeä ennen kun hän olisi täyttänyt 50 vuotta. Muistan ajatelleeni hautajaisissa, jotka olivat kaikessa korniudessaan minun 20-vuotissyntymäpäivänäni, että olin kaikesta hänen minulle tuottamastaan surusta huolimatta vuosikaudet tahtonut nähdä äitini, mutta kohtalo päätti irvailla ja päästi hänet lähelleni vain arkussa. Lähellä, mutta niin kaukana.

Mutta nyt äiti oli unessani, istui jostakin syystä pyörätuolissa ja oli vanha ja pieni, aivan erilainen kuin millaisena hänet muistin. Hän oli selvinpäin, mutta jotenkin outo, avustaja kertoi että hänellä oli alzheimerin tauti. Katselin äitiä ja hänen omituisesti pyöriviä silmiään ja pidin hänelle pitkän ja raivonsekaisen saarnan siitä, miten hän tuhosi oman elämänsä ja minun lapsuuteni viinalla ja että hän on alzheimerinsa ansainnut. Heräsin unesta miettien, onko alzheimer periytyvää.

 

—-

Tiedän, mikä näitä kahta unta yhdistää: alkoholi. Ensimmäinen uni johtui siitä, että olin edellisiltaisen, hullunhauskan tyttöjenillan aikana juonut kokonaisen pullollisen punaviiniä (en onneksi ollut ainut, viiniä meni pullo per tyttö, varsinaisia loppasuita nuo ystäväni) ja menin nukkumaan laskuhumalaisena peläten seuraavan päivän krapulaa. Kammoan krapulaa ja oksentamista, inhoan sitä. No, onnekseni selvisin vähäisellä päänsäryllä. Toisen yön uni johtui edelleenkin alkoholista, se kuuluisa liskojen yö. Biologinen äitini on minun liskoni: hän muistuttaa minua ikuisesti siitä, että alkoholi on yksi pahimmista vitsauksista.

Tiedän itsestäni, että minusta ei tule alkoholistia. Olen tarkka juomisistani ja koen siitä aina kovaa henkistä morkkista, vaikka olisin juonut vaikka vain yhden lasin tai vaikka ilta olisi ollut viinankatkusta huolimatta hulvattoman hauska. Krapula tulee morkkiksena siitä, että olen työntänyt kehooni sitä saamaa ainetta, mikä tuhosi äitini elämän ja myös hänen isänsä ja neljän sisarensa elämän, puhumattakaan kaikista niistä rikkinäisistä lapsuuksista, joita heidän alkoholin käyttönsä on aiheuttanut äitini muille kuudelle sisarukselle, serkuilleni ja minulle.

Nuoruuteni oli varsin villi ja varsinkin täysi-ikäiseksi tultuani juhlinta kuului asiaan, viihdyin kavereideni kanssa baarissa joka viikonloppu, niin kuin moni muukin. Euron illat olivat parasta viidettä ja tequilaa juotiin hampaat irvessä. Kunnes sitten istuin äidin hautajaisissa sen sijaan, että olisin ollut juhlimassa railakkaasti kaksikymppisiäni, päätin, että that’s it. En juo enää koskaan, koska se aiheuttaa vain kamaluutta. Pelkäsin kai, että minustakin täytyy tulla juoppo, koska äidistäkin tuli. Kaksi vuotta olin ottamatta yhtään mitään, ahdisti koko ajatus alkoholista, sen hajukin inhotti.

Sitten pikkuhiljaa uuteen kaupunkiin muutettuani sain ympärilleni näitä ihmisiä, jotka ovat nykyään rakkaita ystäviäni. Heidän kanssaan aloin taas lähteä viihteelle ja uskalsin juodakin. Nykyään voin juoda lasin tai pari tai useamman viiniä jos huvittaa tai vaikka kumota kaveriporukassa koko tarjottimellisen shotteja ja olla umpitunnelissa, tai olla kokonaan juomatta jos tahdon. Alkoholi ei ole enää sellainen mörkö kuin ennen. Se on minusta helpottavaa, sillä vaikka en minä ole sitä mieltä, että hauskanpito tarvitsee välttämättä alkoholia, niin onhan se nyt silloin tällöin tosi hauskaa. Mutta ei usein eikä ikinä montaa päivää (paitsi festareilla, mutta se onkin eri asia).

Mutta vaikka alkoholinpelkoni on laantunut, niin krapulamorkkis ei. Aina on seuraavana päivänä paha mieli ja ahdistus ja se on ärsyttävää, sillä harrastan alkoholin käyttöä vain ystävieni kanssa ja meillä on yleisesti ottaen hirveän hauskaa. Ei siis olisi mitään syytä morkkikseen, mutta ahdistus valtaa silti mielen. En myöskään vieläkään kestä herätä alkoholinhajuun. Jos mieheni on ollut kaljalla illalla, hän menee uskollisesti sohvalle nukkumaan koska hän tietää sen ahdistuksen, mikä minuun iskee jos ensimmäinen asia mihin törmään aamulla on alkoholin haju. Mikä ihana mies.

Mutta lohdullista on, että morkkiksieni ansiosta tiedän, että alkoholismin kierre tässä suvussa päättyy minuun. Tiedän myös, että se päättyy monen serkkunikin kohdalla, jotka ovat kokeneet monenlaista alkoholisoituneiden äitini veljien ja siskojen kanssa. Morkkis on yhdenlainen luterilainen katumusharjoitus, jonka läpikäytyään voi taas ensi kerrankin pitää hauskaa ja olla ihan turvassa alkoholismilta, vaikka ärsyttävää onkin, että krapulapäivästä pitäisi voida ottaa ilo irti, syödä pitsaa ja karkkia ja katsoa monta huonoa elokuvaa putkeen. Koska onhan sekin nyt hauskaa, silloin tällöin.