” Ei tuo vielä mitään, mutta odotappas kun…”
Positiivisen raskaustestin jälkeen tiesin kyllä, että tässä odotellaan vauvaa seuraavat yhdeksän kuukautta, tai noh reilut yhdeksän. Mutta siinä vaiheessa en tiennyt, että ihmiset alkaa puhumaan minulle aina lausein :” odotappas sitten, kun…” tai ” eihän tuo vielä mitään, mutta odotappas kun…”. Sai odottaminen ihan uuden käsitteen. Odottamista odottamisen perään ja unohdetaan tämä hetki.
Ei kai sitä kukaan pahalla tarkota, mutta rehellisyyden nimissä en siedä enää yhtään lausetta noilla alotuksilla. En yhtään. Voidaan laittaa hormonien tai minun Pikku Myy tyylisen luonteen piikkiin, mutta joku minua alkaa useimmiten risomaan, kun keskustellaan vauvoihin liittyvistä asioista. Välillä tulee olo, että ei saa elää hetkessä ja tutustua rauhassa uuteen asiaan elämässä. Ilman sitä pahanilmanlintua, joka on jo varottelemassa tulevasta.
Onneksi mun lähipiiriin ei kuulu tällaista toimintaa, mutta koska raskaus on asia mikä kiinnostaa kaikkia saa niitä varotteluja ihan jo kauppareissulla.
En tiedä oonko nyt vaan päättäny ajatella näin vai mikä, mutta musta tuntuu mitä vauvoihin tulee, tykkää ihmiset päteä sekä vertailla – niin hyvässä kuin pahassa. Oon huomannu, että millon kisataan kellä on isoin tai pienin maha. Helpoin tai vaikein raskaus. Tiedättekö niin kuin heitetään aina myllyyn vettä lisää tyyliin: ” no mutta minä en päässy edes sängystä ylös raskauden aikana, mietis sitä!”. Hauskinta on, että vaikeuksistakin pitää vetää pisintä kortta. En mä ainakaan ole hirmuisen tyytyväinen raskauden ongelmista ja koen suurta harmia, jos toisella on vielä vaikeampaa. Lähtökohtaisesti olis ihanaa, että asiat menis kaikilla hyvin ilman suurempia ongelmia ja huolia.
Tai oletteko kokeneet samaa. Kerrot kivuista, joita koet raskauden aikana ja saat vastauksen: ” ei tuo ole vielä mitään, odotappa pari kuukautta eteenpäin, sit vasta onkin hankalaa”. Mun ainut asia mitä tekis mieli siinä vaiheessa sanoa on seuraavat sanat: ” en p*rkele odota, nää kivut on nyt ja tässä ja elän tätä hetkeä, en tulevaa. Katotaan asiaa sit uusiks.”
Ja tämä. Marjukan serkun veljenpojan tyttöystävän kaimankin kokemukset päätyy omiin korviin sellaisena faktatietona, että kalpenee tieteenkuvalehtikin rinnalla.
Tai, kun kerrot innoissasi vauvan liikkeistä ja siitä, että tuntuu välillä keljulta tulee vastaus: ” äh tuossa vielä mitään, kohta ne vasta keljulta tuntuukin”.
Mä oon kyllästyny siihen, että tässä ei voi yhtään elää hetkessä, kun pitäs olla jo se kuukaus edellä omissa ajatuksissa eikä nauttia ja ihmetellä tätä hetkeä. Etenkin ensimmäisen raskauden kohdalla kaikki pienet asiat on niin uutta ja ihmeellistä, että niitä ihmettelee kyllä todella tarkkaan. Ja tulen ajanmittaan näkemään ja oppimaan kaiken tarvittavan. En minä kerro tuntemuksistani siksi, että joku voisi kertoa miten hän tietää enemmän. Kerron siksi, että joku myötäeläisi juuri tätä hetkeä mun kanssa. Nauraisi ja hymyilisi elämän ihmeelle.
Olen huomannu, että nyt viimeisellä kolmanneksella olen herkempi tunteiden kanssa. Otan itseeni helpommin, ärsyynnyn ja ahdistun paljon paljon helpommin. Siksi osaan pienen vastuun ottaa itselleni tämän asian ärsyyntymisen kanssa, mutta uskon silti, että päteminen ja vertailu on äitien keskuudessa ihan täyttä totta. Ja siitä olis kiva päästä eroon. Juuri nyt äitien ryhmäkokoontuminen kuullostais tän neidin hermoromahdukselta.
