04.07.2022

Kirjotin postauksen instaan omasta ihanasta, mutta tajusin että mulla on huomattavasti enemmän mietteitä oman ihanan löytämisestä ja haluamisesta, ihan kokonaisen blogipostauksen verran.

Mulla on ollut yhtä ja toista ihanaa tässä kevään ja kesän mittaan, oon treffaillut ja jopa tapaillut (sori äiti, että joudut lukemaan mun tapailuista mun blogista mutta seuraava ihana josta puhun sulle, saa luvan olla niin IHANA, että tiedän että siitä kannattaa puhua) josta päästäänkin aasinsiltana siihen, että nää ihanat onkin sitten paljastunut vähän vähemmän ihaniksi. Mä en enää pidä sellasta kovin ihanana, että joku soittaa keskellä yötä että pääsiskö kylään, mä luulen että niillä on muut mielessä kun teekupit kädessä sohvan nurkassa pussailu. Ja mua ei enää huvita sellaset yölliset soitot.

Sitten ne ketkä on ollut ihania, ja edennyt ihan tapailuksi asti, usein mun kohdalla sitten päätyy sellaseen, että mä huomaan olevani jollekin oksennuspussi, johon voi yökkiä oman pahan olon, sellaistakaan en enää lue kovinkaan ihanaksi. Mutta se että kerta toisensa perään löydän itseni toisten oksennuspussina, kertoo siitä että pidän ehkä vähän vääriä tyyppiä ihanina, enkä uskalla päästää jotain oikeasti ihanaa mun elämään, joka tietysti kertoo siitä, kuinka epävalmis edelleen olen.

Toisinaan oon todella tyytyväinen just näin, ja toisinaan herään aamulla ja mietin että olispa tossa vieressä joku jota pussata ja joka keittäisi mulle kahvia.

Ja vielä siitä, että kyllä se tulee kun sitä vähiten odottaa, ehkä sitten niin, mutta mä en usko että lakkaan koskaan odottamasta. Mä saan ja aion odottaa mun omaa ihanaa niin kauan, että se on tossa vieressä keittämässä mulle kahvia.

Miten paljon toisen ihmisen taakkaa tulee ottaa kannettavakseen uuden suhteen orastaessa? Kaverin puolesta kyselen.

Tapaat tyypin (kaveri tapasi!) jonka kanssa kaikki tuntuu lauantailta! Yhtäkkiä kaikki ne muut joita tähän mennessä eron jälkeen oot deittaillut saakin täysin uuden ulkomuodon vaan koska tapasit tän tyypin, jossa kaikki on kohdallaan.

Ainoo vika on, että hän tulee repullinen paskaa selässään. Missä kohtaa toisen mukanaan tuoma painolasti on liikaa?

Aurinko paisto kirkkaalta taivaalta kun keräsin (kaveri keräsi) hoitokoiran paskaa maasta. Nostin katseen ja siinä se oli, keskellä katua, mies jota halusin. Jokainen solu huusi, että sut mä vien kotiin. No enhän mä ketään kotiin vienyt siltä istumalta koska A. tää tapahtu kaverille ja koska B. mulla on pieni taapero kotona ja no C. mulla oli Reinot jalassa, hampaat pesemättä, tukka harjattu viimeksi toissa viikolla ja eiliset kalsarit jalassa.

Törmäsin kuin törmäsinkin häneen hyvin pian uudestaan ja pyysin apua yöpöytieni kokoamiseen, niinkuin kunnon nainen tekee. Pöydät tuli koottua ja hyvin pian jo raotettiinkin omia traumalaatikoitamme. Uskon että jokaisella on traumalaatikko, kaikki vaan ei avaa niitä. Hänen traumalaatikkonsa kuitenkin on hiukan ylitursuavaa sorttia, ja kysymys kuuluukin, mitähän tän kaverin tulisi nyt tehdä?