Jälleen päivät vaihtuivat viikkoihin ja viikot lopulta kuukausiin. Mun vanhemmat kävivät meidän luona. Toi meidän perheelle tuliaisia, osti meidän perheen ruoat ja juomat. Mun mies katsoi niitä silmiin, hymyili ja kiitti. Oikea family man. Meni välillä tupakalle alakertaan, tai vessaan (kovin usein oli hänellä vessahätä) tai muille pikaisille juoksuille koska suhteesta oli tietysti pidettävä huolta. En enää edes mainitse että sekä minä itse että mieheni, olimme oppineet valehtelemaan minulle jo äärimmäisen taitavasti. Mä yritin muutamia kertoja ottaa eroamisen puheeksi, koska aloin jo kaipaamaan oikeata onnea, tunnetta että olen arvostettu, haluttu ja rakastettu. En tuntenut näistä mitään, paitsi likaisen halun. Hän ei halunnut erota. Hän sanoi että ei ole mitään järkeä ottaa eroamista puheeksi meidän riitojen aikana, me selvitään tästä. (Tätä olen pohtinut paljon näin jälkikäteen, mikä oli mun rooli tässä kipeässä pelissä, miksi hän ei halunnut päästää mua menemään, vaikka elämä oli jo hyvin pitkälti muualla, tai jos ei elämä niin vähintään sydän.)

Yhtenä iltana, meidän tyttären ollessa ehkä 2 kuukautinen, puhuttiin raadollisen rehellisesti. Tai, minä puhuin raadollisen rehellisesti, hän valehteli ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kerroin, että mua taitaa vähän pelottaa, että vieläkin tuntuu että ne viestittelyt sieltä kesältä vähän painaa. Hän kiitti että olin rehellinen, ja sanoi että nyt kaikki paranee, kun ollaan oltu rehellisiä toisillemme. Ja luonnollisesti vannoi, että hädintuskin muisti koko viestittelyä enää. Hänestä huokui helpotus ja onni, minä luonnollisesti mietin että näinhän tämä oli, hänkin on vain ollut stressaantunut, kyllähän jatkuvan riitelyn on ollut pakko imeä hänestäkin enemmän mehua kuin hänellä olisi ollut antaa. Meillä meni hyvin ehkä kolme ja puoli minuuttia.

Hyvin pian tämän ”kaiken muuttaneen” keskustelun jälkeen hän alkoi muuttumaan, jos tässä kohtaa paljon voi enää muuttua. Hänestä tuli ilkeä, viileä ja etäinen. Mä yritin pärjätä parhaani mukaan uudessa äidin roolissani synnytyksen jälkeisissä tiloissani. Meidän tytär joutui sairaalaan useampaan otteeseen, ollessaan vielä ihan pienen pieni vauva joka ajoi mua vielä syvemmälle mun kuiluun. Mun maailmassa, jossa olisin halunnut elää, mun mies olisi vetänyt mua sieltä kuilusta ylös, mutta hän huusi mun kuilun reunalta että kaikki muutkin äidit selviää, miten sinä et ja mitä niihin auttaviin käsiin tulee, ne oli jo tässä vaiheessa jossain ihan muualla, auttelemassa jotain ihan muuta. Mä en poistunut kuukauteen kotoa. Mua pelotti liikaa että mun tyttärelle tapahtuu jotain (tyypillinen oire esimerkiksi raskauden jälkeisessä masennuksessa). Tajusin että mä tarvitsen apua.

Synnytys oli vääjäämättä edessä, mun mielestä mun mies oli jo melko hyvällä mallilla tän asian kanssa. Hän piteli jo mun vatsaa ja läheisempien hetkien aikana otti mun valtavan vatsan ihanasti huomioon, ja riidoista huolimatta peitto heilui enemmän kun tarpeeksi. Ehkä me tästä.

Ollut vaikea vuosi, vaikea raskaus ja enemmän tai vähemmän vaikeaa kaikki mutta yhdessä me tästä. Näin me puhuttiin koko 9 kuukautta. Meidän piti olla synnyttämässä meidän tytärtä elokuun viimeisenä päivänä, mutta mun diabeteksen takia mä jouduin sairaalaan jo 23.8, ja jouduin jäämään suoraan osastolle. Mun mies käveli synnytysosastolle fritsu kaulassaan, josta edelleen tänäpäivänä vielä väittää, että finnejä vaan puristeli. Synnytysosatolle, omaa kumppania katsomaan? No, mä olin tässä vaiheessa jo niin rättiväsynyt(päivät ennen synnytystä sairaalassa vei mun viimeisetkin voimanrippeet, letkuissa kiinni 24/7, yksin osastolla ja meidän tyttären liikkeet olivat melko heikkoja, joten sydänjuuria jäytävä pelkokin poltteli) että en edes kyennyt tai jaksanut välittää niin paljon kuin ehkä olisi pitänyt. Synnytettiin torstai aamuna, päivää ennen olin päässyt kotiin, itseasiassa kakalle jos nyt rehellisiä ollaan. Sanoin kätilöille että pakko käydä kotona kakalla, muuten en synnytä. Päästivät, mutta sanoivat että kaksi tuntia ja sitten kiireenvilkkaa takaisin. Huomenna aamulla sitten synnyttämään.

Olin kotona kaksi tuntia, joista puolitoista riideltiin. Seuraavana aamuna mun mies tuli osastolle, ja me mentiinkin suoraan saliin. Meidän tytär syntyi aamulla kello 09.46. Salissa oli 10 leikkaustiimiin kuuluvaa henkilöä sekä minä ja mun mies. Leikkaustiimi kuunteli musiikkia, samaan aikaan kun meidän tytär nostettiin mun aukinaisesta vatsasta, kaiuttimissa soi Let Her Go. Kai se kertoi mulle jo, mitä tuleman piti. Mä itkin niin paljon että lääkärit kysyivät mun vieressä seisovalta hoitajalta että onko sillä kaikki ihan hyvin. Oli mulla, paremmin kuin koskaan aikaisemmin oli ollut. Mun mies ei itkenyt, sensijaan näin jälkikäteen ajateltuna hän osoitti miltei välinpitämättömyyttä tätäkin asiaa kohtaan. Vain tunti synnytyksestä oli hänen jo päästävä tupakalle, hyvä että mua oli vielä edes kasaan kursittu. Olin onnellinen mun tyttärestä, mutta samaan aikaan joku ei tuntunut oikealta, mun koko raskausaika oli hassattu riitelyyn ja nyt vieläkään, kun meidän tytär (joka oli täydellisin lapsi jota kukaan voisi toivoa) hän ei näyttänyt onnea. Hän oli väsynyt, stressaantunut ja pahantuulinen. Se tarttui. Mulla puhkesi raskaudenjälkeinen ”määrittelemätön tila” ja kaikki tuntui romahtavan. Me ei tehty enää mitään muuta kuin riideltiin. Toki mun miehellä oli jo täysin uusi elämä tässä vaiheessa mun täysin tietämättä mutta sen vaistoaminen teki musta entistä ahdistuneemman- eihän tän tälläistä kuulu olla, eihän? Tiesin kyllä että ei se niin kaikilla mennyt mutta edelleen (alan kuulostamaan rikkinäisestä radiolta joka toistaa itseään) uskottelin itselleni jotain, en enää edes muista mitä paskaa selitin itselleni tässä kohtaa. Mä olen tän kaiken jälkeen palannut meidän viestiketjuihin ja kuviin, enkä halua ruoskia itseäni tyhmyydestä tai sinisilmäisyydestä, hän piti paremmin kuin taitavasti huolta että epäilyn siemen ei päässyt kasvamaan taimeksi.