Hiljaisuushullu
Olen kehittänyt yliherkkyyden. En kestä melua.
Kaupungissa ei tietenkään ole koskaan hiljaista. Autojen äänet, ihmisten äänet. Jatkuva jatkuva jatkuva katutyömeteli.
Lähes jokaisessa kadunkulmassa pauhaa katusoittaja. On haitaria, huilua, taustamankkaa, ksylofonia, ämyreitä. Pahimmillaan yhtäaikaisesti hullussa kakofoniassa.
Kaupoissa, baareissa ja kahviloissa soi musiikki. Kovaa. Koko ajan. Huonoakin huonompi ”uudet ja vanhat listahitit” -musiikki. Hissimusiikki. Hissimusiikin sadistisin muoto: panhuilumusiikki.
Vanha klisee siitä, että suomalaiset istuvat hiljaa joukkoliikennevälinessä ei enää pidä paikkaansa. Ventovieraille ei toki edelleenkään puhuta vaan kännykkään. Kännykkään puhutaan KOVAA.
Avokonttorissa voi koska tahansa aloittaa puhelinpalaverin – kaiuttimessa, totta kai – tai huutaa kollegalle seitsemän metrin päähän.
Kun jäin vuorotteluvapaalle, kuuntelin neljä kuukautta kolmessa asunnossa tapahtuvaa yhtäaikaista remonttia. Pora käynnistettiin kello 7.00. (Vietin aika paljon aikaa poissa kotoa.)
Ymmärrän toki, ettei maailma voi olla vaiti, mutta joku raja.
Olenko ainoa neurootikko?
Oho, itse olisin jo varmaan lähtenyt maanpakoon 🙂 Koti on kyllä todella paikka, jossa mieluusti viimeistään saisi hetken hiljaisuuden.
Kaupungin äänistä yleensä pidän, mutta kotona olisi kiva voida olla hetken hiljaisuudessa. Viimeisen vuoden aikana 1-200 metrin päässä makuuhuoneeni ikkunasta on tapahtunut seuraavaa:
– kokonaisen uuden kadun rakentaminen raitiovaunukiskoineen, pysäkkeineen ja katukivineen (täsmälleen makuuhuoneen ja parvekkeen alla, tässä kesti aivan jumalattoman kauan, toivon että tuo on vihdoin valmis eikä sitä revitä enää kertaakaan auki yhdestäkään kohtaa)
– maakaapelilinjan rakentaminen vilkasliikenteisen risteyksen tienoille (öisin, samaan aikaan kun sporakiskoja rakennettiin päivisin)
– ikkunoita helisyttävät metrotyömaan räjäytykset (täsmällisesti samaan aikaan joka ilta, näistä opin jo melkein pitämään) ja louhintajätteen kuljetusliikenne
– viereen kohoavan uuden kaupunginosan rakennustyömaaliikenne (tämän huomasi etenkin nyt kesällä, kun ikkunoita oli kuumuuden vuoksi pakko pitää auki; raskaat työkoneet ja ajoneuvot pitävät aikamoista ääntä seistessään makuuhuoneen alla olevan risteyksen liikennevaloissa)
– lähes naapurissa sijaitsevan voimalaitoksen pari viikkoa kestänyt puhdistusoperaatio, jossa voimala sylki päivittäin höyrypilveä varsin massiivisen äänitehosteen kera
– kadun toisella puolella (jälleen parveketta melkein vastapäätä) sijaitsevan ison hallirakennuksen purkutyömaa, joka näin elokuun viimeisten lämpimien ja parvekekelpoisten päivien kunniaksi pistettiin juuri alkuun.
Töitä näillä työmailla on tehty aikaisin aamulla, myöhään illalla, arkena ja pyhänä. Siis oikeasti, sitä saakelin katua on rakennettu pääsiäispäivänä ja vapunpäivänä! Ja jotta tässä ei olisi vielä kaikki: taloyhtiömme kylpyhuoneissa on keväällä alettu tehdä asunto kerrallaan kosteusvauriokorjauksia, jotka vaativat mm. seinälaatoituksen piikkaamista alas. Aamulla. Aikaisin. Kuuluu muuten koko taloon. Kohta jo naurattaa enemmän kuin itkettää, enkä enää edes kuvittele, että tulisin kotiin rauhoittumaan. Sellaiselle höpönlöpölle pitää nähtävästi keksiä joku toinen paikka.
Eli joo, olen kyllä alkanut pikkuhiljaa, jos en nyt herkistyä melulle niin vähintäänkin arvostaa hiljaisuutta silloin harvoin kun sitä jossain kohtaa. Ymmärrän siis tunteen paremmin kuin hyvin.
(Kiitos, että sain avautua. :D)