Hiljaisuushullu

Olen kehittänyt yliherkkyyden. En kestä melua.

Kaupungissa ei tietenkään ole koskaan hiljaista. Autojen äänet, ihmisten äänet. Jatkuva jatkuva jatkuva katutyömeteli.

Lähes jokaisessa kadunkulmassa pauhaa katusoittaja. On haitaria, huilua, taustamankkaa, ksylofonia, ämyreitä. Pahimmillaan yhtäaikaisesti hullussa kakofoniassa.

Kaupoissa, baareissa ja kahviloissa soi musiikki. Kovaa. Koko ajan. Huonoakin huonompi ”uudet ja vanhat listahitit” -musiikki. Hissimusiikki. Hissimusiikin sadistisin muoto: panhuilumusiikki.

Vanha klisee siitä, että suomalaiset istuvat hiljaa joukkoliikennevälinessä ei enää pidä paikkaansa. Ventovieraille ei toki edelleenkään puhuta vaan kännykkään. Kännykkään puhutaan KOVAA.

Avokonttorissa voi koska tahansa aloittaa puhelinpalaverin – kaiuttimessa, totta kai – tai huutaa kollegalle seitsemän metrin päähän.

Kun jäin vuorotteluvapaalle, kuuntelin neljä kuukautta kolmessa asunnossa tapahtuvaa yhtäaikaista remonttia. Pora käynnistettiin kello 7.00. (Vietin aika paljon aikaa poissa kotoa.)

Ymmärrän toki, ettei maailma voi olla vaiti, mutta joku raja.

Olenko ainoa neurootikko?