Päivät kuluvat kuin hujauksessa. Äsken oli viikonloppu, nyt on jo perjantai. Töissä iltoja menee ja tulee, päivät muistuttavat kaikki toisiaan. Olen ajatellut monta kertaa vastata ystävien sähköposteihin, viesteihin tai suunnitella näkemistä, mutten ehdi tehdä mitään näistä. Moni sähköpostikirjeenvaihto vain roikkuu ja roikkuu, enkä saa niitä tehtyä. Vaikka haluan kirjoittaa blogia, ei mikään edellisen lopettamisen jäljiltä tunnu enää omalta. Mietin jatkuvasti vain tarinoita, aiheita kirjoihin, muita maita, seikkailuja, mutten kirjoita niitäkään. Mitä tämä on?
Ymmärrän, että suurin osa ajasta menee siihen, että nyt asun jonkun kanssa. Juttelen hänelle paljon, teemme asioita yhdessä, tapaamme ystäviä, käymme kävelyillä jne., mutta kuitenkaan kyse ei voi olla kokonaan siitä. Päivissä on tunteja vain liian vähän. Kun eilen ystävämme olivat kylässä ja kahdeksan aikaan illalla jäimme juuri siivottuun asuntoomme kahdestaan, olin vain onnellinen siitä kaikesta rauhasta. Siitä, että saatoimme istua sohvalla ja tehdä omia juttujamme. Kaipaan tuollaisia vapaita iltoja niin kovasti. Samalla kaipaan aikaa haaveilla. Haaveilla tarinoista, jotka kertovat miten elämä olisi voinut olla. Tiet, joille en kääntynyt tai junat, joiden kyytiin en hypännyt.
Olen sanonut tämän usein, mutta ainut asia, joka minua harmittaa, on se, etten ollut rohkempi nuorempana. Lähtenyt jonnekin, hylännyt minua huonosti kohdelleita ihmisiä heti, tehnyt asioita vain minulle, kokenut kaikkea mahdollista sen sijaan, että murehdin ja odottelin. Tuhlasin päiviä, viikkoja ja kuukausia siihen. Sitten mietin, että jos en olisi tehnyt niin, en ehkä koskaan olisi juuri tässä ja juuri tämän ihmisen kanssa, joka sanoo minulle usein, että me olemme tässä for life. Koskaan enää ei tarvitse olla yksin. Jos olisin lähtenyt, en olisi ollut tällä tiellä, jolle hän sattui. Niin se kai on pakko ajatella. Tärkeää on vain tajuta, että tästä eteenpäin ei enää tee samaa virhettä, tuhlaa aikaa tai murehdi liikaa.
Välillä mietin pitäisikö kirjoittaa tarina. Tarina siitä mitä olisi voinut tapahtua, jos olisin ottanut aina toisen risteyksen? Olisi pitänyt uskaltaa muuttaa Lontooseen kauan sitten, ennen Brexitiä. Olisi pitänyt uskaltaa lähteä yksin reppureissaamaan. Olisi pitänyt kirjoittaa, urheilla, nähdä enemmän ystäviä, käydä elokuvissa, opetella laittamaan ruokaa. Olisi pitänyt opiskella ulkomailla. Opiskella lisää. Kyllähän sitä vieläkin voisi, jos olisi rahaa. Mutta sitä ei ole melkein tavalliseen arkeenkaan, kun Helsinki on niin kallis. Kaikkia näitä mietin välillä. Sitten mietin sitä mitä terapeuttini sanoi: onneksi ymmärsit kaiken jo nyt, moni ei ymmärrä näin ajoissa ja tuhlaa elämästään paljon enemmän.
Minulla on vakituinen työpaikka, josta pidän ja joka näinä aikoina on hyvin harvinaista. Haluaisin silti asua hetken ulkomailla. Miten se onnistuu? Jos ottaa virkavapaan, millä rahalla voi lähteä? Lähteekö Merimies kanssani? Molemmilla on töitä sovittuna samassa työpaikassa ainakin kevääseen 2020 asti ja sinne on vielä pitkä aika. Toisaalta, ehkä haaveet voisivat olla pienempiä. Tällä hetkellä haaveilemme yhteisestä isommasta kodista, joko Lauttasaaressa, Kruununhaassa tai Etu-Töölössä. Sellaisesta, johon mahtuu olohuoneeseen suuri joulukuusi, pitkä ruokapöytä ja jossa on valoa ja tilaa. Jossa on meidän yhteinen elämä.
Silti välillä haaveilen Lontoon siluetista Primrose Hillillä, ruuhkaisesta metrosta aamuisin, turistivirrasta Oxford streetilla, teattereista, kaksikerroksisista busseista, puheensorinasta… Lempikaupunkini nokisista seinistä, vahvasta historiasta, tarinoista. Entä, jos en koskaan asu siellä? Onko se asia, josta osaan luopua vai onko se asia, jota kadun joskus? Katson kadehtien ihmisiä, jotka asuvat muualla: Lontoossa, New Yorkissa, Berliinissä… Mutta onko arki siellä oikeasti sen ihmeellisempää? Toisinaan mietin ehdinkö edes nähdä kaiken mitä haluan. Amerikan, Uuden-Seelannin, Afrikan. Ehdinkö niihin? Riittävätkö rahat? Riittääkö aika?
Minulle ei koskaan ole tullut ikäkriisiä siitä miltä näytän, ei ainakaan vielä, vaikka seurustelenkin itseäni 8 vuotta nuoremman miehen kanssa. Mutta kriisi tulee ajan loppumisesta. Ehkä, jos olisin kirjailija, voisin kirjoittaa kaikki ne maailmat, joita en ehtinyt elää. Siten olisin elänyt ne kaikki. Ja myöhemmin ne voisi elää joku muukin.
