Balanssista
”Älä sitten tipahda sieltä seinältä ja katkaise jalkaasi. Se ei nyt oikein sopisi. Meillä on aika kireelle vedetty tää systeemi, ja se lomakin tulossa sitäpaitsi.”
No en tipahtanut. Mutta tämä Setiksen toivomus sai mut miettimään sitä, että toden totta tämä elo on tällä hetkellä aikamoista sumplailua. Luulisi, että kotiäidin elämä olisi suhteellisen rentoa kotoilua. Vaan ei, ei ainakaan minulla.
Verkkarivauva on ihana tyyppi. Aika iisikin, käsittääkseni, tai ainakin niin kuvittelen. Meidän päivät kuluvat kivasti silloin, kun on riittävästi säpinää, eli ainakin yksi kämpästä ulkoutuminen per päivä. Jos ollaan vaan kotona, hypitään toistemme silmille. Kotosalla aika menee ruokahommiin, leikkimiseen ja muuhun säätöön. Kun huollettavina ovat vauvan lisäksi myös terrieri ja kaksi sisäkissaa, on erityisesti sitä kakkajuttua ihan riittävästi.
Setämiehellä on nyt paljon opiskelukiireitä ja niiden päälle osa-aikainen työ ja muuta näperrystä. Aika täysiä päiviä, siis. Kotona hän yleensä hoitaa koiran ulkoilutuksen ja kokkailut. Nyt viime aikoina ruoanlaitto on välillä jäänyt mulle – kertoo siitä, että kiire on tosi juttu. En mä mikään ihan kädetön kokki ole, mutta en Setiksen veroinen kuitenkaan. Vähän hätäistä se pilkonta ja paistaminen myös saattaa olla, kun pikku tyyppi roikkuu lahkeissa / istuu sylissä / syö sähköjohtoja / työntää näppejään kissanhiekkalaatikkoon samaan aikaan.
Kaikki tämä johtaa siihen, että on hiukan haastavaa löytää aikaa harrastuksille, kuten treeneille ja niistä bloggaamiselle. Normaalissa rytmissä se jotenkuten onnistuukin. Mutta sitten jos on vaikka yhtenä lauantai-iltana #momfie-blogimimmien kanssa pikkujouluilemassa, nukahtaa 2:30, lapsi herättää 3:00 ja uudemman kerran 5:30 eikä sitten enää anna äidilleen armoa, on balanssi kateissa.
Miten epistä, että yksistä varsin iisisti juhlituista pikkareista toipuminen kestää päivätolkulla! Vaikka lapsi menee jo seiskalta nukkumaan, ei voi ajatellakaan lähtevänsä lenkille tai vähän treenailevansa käsilläseisontaa. Ehei. Koneen avaaminenkin tuntuu sadalta punnerrukselta. Tunnustan istuvani sohvannurkassa puhelin kädessä ihan zombiena ja vahingossa valvovani liian myöhään. Omaa tyhmyyttäni.
Nyt olen lapsosen kanssa Kuopiossa pienellä visiitillä. Kaveri on nukkunut muutaman yön taas vähän paremmin, tai siis pidempään, ja mullakin on vähän virkeämpi olotila. Tänään kävin pikkuveljien ja kummipojan kanssa boulderoimassa paikallisessa kiipeilykeskuksessa eli tietenkin Voemassa. Olipa lystiä! Kaikkea sitä voi Kuopiossakin tehdä nykyään. Äitikin harrastaa lämpövenyttelyä. Ja #momfie-bileissä kuulin, että tankotanssistudiokin täältä löytyy. Huh huh nimittäin.
Mitäs sitä tähän loppuun summaisi. Vaikka että balanssi on tärkeä. Jos se keikkuu äärimmilleen viritetyssä järjestelmässä, on pakko priorisoida. Ja jos väsyttää, prioriteetti numero yksi olkoon lepo. Ja jos väsyttää, syynä vauva, prioriteetti numero yksi on selviäminen hetki kerrallaan. Kyllä se sitten teininä haluaa nukkua. Ehhehe.