Pyöritän työkseni kauneushoitolaa ja tykkään jutella asiakkaideni kanssa etenkin matkustamisesta. Minua itseäni kiehtoo etenkin eri kulttuurit ja se, miten paljon ympäristö muokkaa käyttäytymistämme. Oli kyse sitten kotioloista, kotimaasta, kotipaikasta, kaveriporukasta; kaikki ympärillämme muokkaavat sitä persoonaa, joksi kehitymme. Kun olen uudessa ympäristössä keskityn hyvin vahvasti seuraamaan miten itse kukin käyttäytyy ja kohtelee muita ihmisiä ympärillään. Siksi vaikutankin alkuun helposti hiljaiselta, ehkä jopa ujolta, ihmisille, jotka eivät minua tunne. Ne, jotka tuntevat, tietävät etten todellakaan ole. Minä olen vain perisuomalaiseen tapaan hitaasti lämpenevä.
Ja valitettavan tuomitseva. Itsekkyys on piirteenä minulle erittäin vastenmielinen. En ikinä ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka kokevat tarvetta kontrolloida muita tai muuten tuovat korostuneesti esiin omat mieltymyksensä ja mielihalunsa. Varsinkin, jos tämä tapahtuu seurassa. Ja varsinkin jos tämä tapahtuu seurassa, jossa on vieraita.

Tästä päästäänkin ensimmäiseen minua hämmentäneeseen asiaan Sydneyn matkallani. Kävimme useamman kerran syömässä ravintolassa porukalla, samoin vierailin tuttavani luona heidän kotonaan. Minut on kasvatettu siihen, ettei kenenkään kotona käyttäydytä kuin omassa. Sohvilla ei röhnötetä, jääkaapille ei kävellä itsenäisesti, kaikkea syödään, mitä tarjotaan, peremmälle mennään vasta kutsusta jne. Tällä tavalla kunnioitetaan toisen kotia. Niinpä yllätykseni oli suuri, kun minun oletettiin ihan yhtä luontevasti lampsivan sisälle ja pötköttelevän sohvilla kuin näiden toisensa kauan tunteneiden ihmisten. Samoin yllätyin, kun tapaamani (aikuiset ihmiset) nyrpistivät nenäänsä tuomilleni salmiakeille. Koin sen itse äärimmäisen epäkohteliaana. Ja lapsellisena, jos suoraan sanotaan. Itse söin kohteliaisuudesta paljon sellaisia ruokia ja join teetä (jota inhoan, se on vain värjättyä vettä!), joita en itse olisi lautaselleni valinnut.

Samoin koin erikoiseksi pariskuntien kinastelun/riitelyn seurasssani. En tiedä, onko tämä suomalainen piirre vai vain minun kaveriporukkani piirre, mutta kun itse olen syömässä kavereideni kanssa, pariskunnat eivät tappele keskenään siitä kuka jätti vaatteita mihinkin pinoon kotona. Saati järjestä kohtausta jo sovitusta tekemisestä. Ellei suhde vetele jo viimeisiään. Jos jotain sanomista toiselle on, niin se yleensä pidätellään kotiin asti, jossa sitten kuuluukin korkealta ja kovaa.
Kun ihmiset riitelevät edessäni, minulle tulee äärimmäisen epämukava olo ja koen olevani väärässä paikassa väärään aikaan ja mahdollisesti vain ärsyttämässä lisää. Aussi huomasi epämukavuuteni ja kysyi mistä se johtuu. Kun selitin asian hänelle, hän kysyi ”Ai, tarkoitatko sinä tätä meidän leikkimielistä kinastelua?”. Tiedä sitten, mikä (tapaamilleni) ausseillle on riitelyä, mutta itse koen, että jos joku esimerkiksi poistuu itkien paikalta, ei puhuta enää leikkimielisestä kinastelusta.

Toinen mielenkiintoinen asia ausseissa oli keskustelut yleisesti. Ensinnäkin mistä tahansa voi vitsailla. Oli kyseessä jonkun seksielämä, kipeä avioero, homomainen ulkonäkö,…Ja mistä tahansa voidaan puhua ravintolassa kesken ruokailun. Etenkin siitä seksistä. Oma paras kaverinikaan ei halua kuulla minun seksielämästäni. Saati, että siitä vitsailtaisiin vähänkään vieraamman ihmisen läsnäollessa. Ei sinänsä, koin tämän hyvinkin viihdyttäväksi (samalla kun hiljaa rukoilin Luojaa säästämään minut, ettei kukaan vahingossakaan vetäisi minua juttuun mukaan), enkä ole itsekään mikään siveyden sipuli. Mutta pieni snobi minussakin asustaa, joka kehottaa edes yrittämään esittää sivistynyttä. Mutta hauskaahan se oli, sitä en voi kieltää. Kyllä minäkin nauran toisen seksielämälle siinä missä vierustoverikin. Vahingonilo, paras ilo.

Yksi erikoisimmista tilanteista heti reissuni alussa oli, kun olimme Aussin kanssa Blue Mountainsilla elokuva porukan Wrap-partyssa. Kun saavuin illalliselle myöhemmin ja Aussi ohjasi minut paikalleni, alkoivat minua vastapäätä istuneet naiset vitsailla ”tekin varmaan nukutte kerrossängyssä. Teilläkin varmasti on kerrossängy huoneessanne, vai mitä?” silmää iskien. Samoin viereinen mies nosti päätään vain kysyäkseen ”Are you his better half?”. Muuten hän ei esitellyt itseään tai osoittanu mitään mielenkiintoa minua kohtaan. Voisin kuvitella vastaavaa tapahtuvan Suomessa valomerkin jälkeen, kun joku kompuroi kohti 4 promillen kaatokännissä kysyen ”mennääks teille vai meille”. Siinä suomalaiselle riittävä suhdestatus-utelu. Yksi nainen juhlissa myös ihan pokkana kysyi, onko meillä telkkareita Suomessa. Uteliasta sakkia. Ja kovin kyseleväistä.

Aussit voivat myös huomauttaa mistä tahansa, missä tahansa. Tai niin ainakin tässä porukassa tehtiin. Kritiikkiä sai, kun yritti irrottaa terttutomaattia käsin. ”Käytä haarukkaa, me ollaan sentään sivistyneitä ihmisiä” taisi olla kommentti aika tarkalleen. Samoin ”ei niitä kuulu syödä” kajahti heti, kun erehtyi poimimaan pähkinän lautasen reunalta. Myös itse sain osakseni ”kiitä enemmän, kysele enemmän, esitä kiinnostunutta enemmän, puhu enemmän…” Samoin kielto puhua Suomea keskenämme, kun tapasimme lentokentällä, kehdattiin ääneen sanoa.
En oikein vieläkään tiedä, miten tähän kaikkeen huomauttamiseen pitäisi suhtautua. Enkä todellakaan tiedä, onko se aussi piirre vai vain tämän porukan piirre. Toki täytyy sanoa, että kaikki porukassamme eivät olleet syntyperäisiä ausseja.
Suomessa ei ihan hevillä aleta huomautella käytöstapojen puutteesta, saati muutenkaan ohjailla muiden käyttäytymistä. Me tykätään katsoa tilanteita vierestä, tumput suorina. Ellei joku paskata koiraansa. Siitä jaksetaan kyllä kitistä.

Huomasin myös, että vaikka ausseille on luonnollista ja tärkeääkin keskusteltaessa esittää paljon kysymyksiä ja esittää kiinnostunutta, eivät he välttämättä oikeasti kuunnelleet. Samoja asioita toistettiin usein ja jopa Aussin kanssa puhuessani jouduin toistelemaan samoja juttuja. Sanoinkin, etten ihan täysin osta tuota heidän ystävällisyyttään ja avoimuuttaan. Etten usko heidän esimerkiksi aina tarkoittavan kaikkea mitä sanovat. ”Ei me luultavasti tarkoitetakaan” oli kommentti tähän. Että jos suomalainen ei puhu eikä pussaa, niin kyllä me silloin, kun jotain kysytään, ollaan yleensä oikeasti kiinnostuneita. Siinä hienous suomalaisen small talkin puutteessa. Me ei edes vaivauduta esittämään kiinnostunutta. Onhan se rehellisempää. Jörömpää, mutta rehellisempää.

Vitsailimme myös Aussin kanssa siitä miten suomalaiset vähättelevät ja aussit liioittelevat. Pitää kyllä täysin paikkansa. Etenkin tuo vähättely. Siitä pitäisi oppia pois. Samoin voisimme oppia kehumaan toisiamme. Ei ole keneltäkään pois kehua deittinsä/vaimonsa/tyttökaverinsa/miehensä/poikakaverinsa/lapsensa/serkun kissan kaiman ulkonäköä, kiittää tavallisista kotitöistä, ja joskus jopa kokea mahtavana joku ihan jokapäiväinen pikku juttu. Ja mikä tärkeintä, voisimme oppia kehumaan itse itseämme. Tai vähintäänkin ottamaan kehut vastaan vähättelemättä.
Voin täysin rehellisesti sanoa, etten ole ikinä tuntenut itseäni yhtä kauniiksi, seksikkääksi ja upeaksi kuin Australiassa. Miksi? Koska sitä hoettiin minulle päivittäin. Ja mitä aussit voisivat oppia meiltä? Hiljaisuutta. Olisivat joskus hetken hiljaa, niin kuulisi omat ajatuksensa!

Kuten huomata saattaa, ylempi on kirjoitettu melkoisesti kärjistäen. Yleisesti ottaen aussit ovat hyvin avoimia, ystävällisiä, auttavaisia ja rentoja. Siinä missä suomalaiset ovat sisäänpäinkääntyneitä, hitaasti lämpeneviä, hiljaisia ja omalla tavallaan rentoja (rentous on useimmiten suoraan verrannollinen alkoholin määrään veressä. Samoin sosiaalisuus.).