Joulukuu

Vuoden viimeisin kuukausi on pian lasketeltu loppuun saakka. Ei ole ollut helpoin mahdollinen kuukausi. Olin kyllä siihen parhaani mukaan varautunutkin. Vitsailin ystäville joulukalenteristakin, että tänä vuonna tää saa uuden merkityksen. Kalenterin luukkujen avaamisen jälkeen ei ole suinkaan pelkästää jouluaatto tiedossa vaan myöskin Maxin toipuminen pitäisi olla oikein hyvällä mallilla. Paljon en ole ehtinyt konetta availla tai somessa päivitellä tän kuukauden aikana, mutta tarkoitus totta kai kertoa pikimmiten, miten Maxin leikkaus sujui.  

Leikkaus itsessään meni erittäin hienosti, meidän plastiikkakirurgi teki niin upeaa jälkeä, että oikein hämmästyttää! Toipuminen leikkauksen jälkeen on kuitenkin ollut monin verroin rankempaa mitä osasin kuvitella. Yöunista ei ole ollut tietoakaan, kun ennen leikkausta nukuttiin öisin putkeen sitä kahdeksaa tuntia. 

Näin kaikki kuitenkin eteneni:

Maxin leikkauspäivä alkoi jo aikaisin aamulla. Olin herättänyt hänet ennen neljää syömään ja laittanut takaisin nukkumaan. Aamu seitsemäksi kurvasimme autolla uuteen lastensairaalaan. Maxille vaihdettiin leikkausvaatteet ja minulle suoja-asu, koska menin mukaan nukutukseen. Poika oli älyttömän kiltisti vaikka syömisestä oli pitkä aika. Vähän jälkeen klo 8 anestesialääkäri nukutti hänet ja minut käskettiin ulos leikkaussalista. Sen jälkeen tirautin ekat itkut, nukuttaminen näytti kamalalta ja olin pidätellyt kyyneliä Maxin vuoksi. 

img_0035.jpgimg_0034.jpgimg_0036.jpgimg_0030.jpg

Menimme kotiin odottelemaan. Aika tuntui pitkältä. Vähän puolen päivän jälkeen plastiikkakirurgimme soitti ja kertoi kaiken sujuneen oikein hyvin ilman komplikaatioita ja oli itse hyvin tyytyväinen lopputulokseen. Max oli viety heräämöön ja sieltä soitettaisiin kun hän osoittaisi virkoamisen merkkejä. Meille heräämöstä väliaikatietoja ja annettiin ohjeita osastolle tulemiseen. Sitten soitettiin hieman kahden jälkeen, että toinen vanhemmista voisi halutessaan tulla heräämöön. Maxin intubointi oli poistettu. Menimme sinne kummatkin vuorotellen näky oli karu Maxin ollessa letkuissa, mutta samalla olimme helpottuneita ja tiesimme, että hän olisi tiiviissä tarkkailussa ja hyvässä hoidossa. Max jatkoi uniaan heräämössä vielä useamman tunnin ja pääsimme osastolle vasta kun hän kunnolla availi silmiään noin viiden maissa. Osastolla Max otti katsekontaktia lääkepöllyissa vasta seitsemän maissa, mutta jatkoi uniaan vahvasti lääkittynä. Keittosuolaliuostippa piti nälkää kurissa. Sain yöllä yhden maissa hänet ekan kerran syliini ja hän myös joi ruiskulla tosi hanakasti maitoa. 

img_0029.jpg

Vahvassa kipulääkityksessä, keittosuolaliuostipassa, syke- ja hengitysseurannassa kuluivat seuraavat päivät. Max sai morfiinia, panadolia ja buranaa, milloin suoraan suoneen milloin suun kautta. Alun jälkeen hän myös kieltäytyi täysin maidon juomisesta. Olin osastolla Maxin vierellä koko ajan, koska vain toisen vanhemman olikin lupa yöpyä osastolla, vaikka meillä oma huone siellä olikin. Ja koska leikkausaika siirtyi parilla viikolla Juhon täytyi olla päivisin myös töissä. Juho kävi joka aamu seitsemän aikoihin tuomassa minulle jotakin aamupalaa ja tuli takaisin töiden jälkeen heti kun oli mahdollista ja lähti myöhään.

img_0038.jpg

Minulle päivät olivat pitkiä ja rankkoja. Max ei pitkiä pätkiä nukkunut. Kivut oli hyvin hoidossa, mutta käsien sitomisesta johtuvaa ikävystymistä ei niin vain poistettukaan, sai kyllä käyttää kaikki viihdyttäjän taitonsa. Ehdin nukkumaan huonosti ja syömään vieläkin huonommin. Yllätti ettei lastensairaalassa tuossa tilanteessa ole vanhemmille ruokatarjoiluja maksusta ja huoneessa vain viileä kaappi mahdollisille kuohuviineille ja muille virvokkeille. Whaat? Max kiinni tipassa ja kahvila ihan toisessa kerroksessa. Sillä reseptillä sain sitten vielä pienen flunssankin itselleni. Fucking Great. 

img_0037.jpgimg_0040.jpg

Sitten tosiaan Pojan syömisestä tuli ongelma. Olimme käyttäneet normaalia tuttipulloa ennen leikkausta ja nyt tarjosivat aika jänniä ratkaisuja. Lopulta päädyimme vellituttiin. Hyvä niin, koska en tiennyt mistä niitä erikoispulloja olisi saanutkaan. Käytännössä pakkosyötimme raivohuutavaa lasta perjantaina ja lauantaina ennen kotiutumista. Hoitajat antoivat kipulääkettä puolituntista ennen jokaista syömistä, mutta syöminen oli silti työn ja tuskan takana. Tein mitä käskettiin ja itkin aina kun siihen oli mahdollisuus, niin kamalaa se oli. Joillakin kerroilla Max antoi periksi ja söi pullon tyhjäksi, joillakin kerroilla tuntui, että hän veti kaiken maidon huutonsa mukana keuhkoihinsa. Lauantaina meitä alettiin passittamaan kotiin. Se oli minusta ihan pöyristyttävää, koska syöminen ei selvästikään vielä sujunut. Kertaakaan Max ei ollut omasta halustaan pulloa suuhunsa ottanut ja suolaliuostipasta pääsimme vasta lauantaina aamulla klo 9, koska nesteitä ei oltu juotu tarpeeksi. Meinasin saada lopullisen hermoromahduksen kun mietin tulevia päiviä kotona. Pakko sieltä sitten oli lähteä. Tottakai itseni puolesta halusinkin kotiin, mutta pelkäsin Maxin puolesta. 

img_0041.jpg

Hämmästyksekseni Max oli aivan älyttömän onnellinen päästessään kotiin!Ekan kerran leikkauksen jälkeen kuultiin hänen nauravan ääneen heti kun olimme päässeet kotiin. Se oli ihanaa! Sunnuntai meni opetellessa miten kotona selviydytään pitämään kädet poissa suusta ja maanantaina äitini tuli Porista viikoksi apuun. Luojan kiitos ! Minulla totisesti oli kädet täynnä viihdyttää poikaa niin ettei huutoa ollut joka hetki. 

img_0031.jpg

Pikkuhiljaa näkyi enemmän ja enemmän pilkahduksia meidän rakkaan pojan oikeasta persoonasta kaikkien kipujen keskellä. Reilun kahden viikon jälkeen saimme lopettaa käsien sitomisen, vaikka huulen haavakin ehti lopulla hiukan tulehtua. Heti yöt sujuivat hiukan paremmin ja päivisinkin oli hiukan vähemmän turhautunutta kitinää. Voin kertoa, että poikamme ei ole huutaessaan todellakaan mikään pieni ääninen, joten tärykalvoni todellakin kiittivät. 

img_0032.jpg

Nyt hän on ollut taas oma iloinen itsensä ja tyytyväinen itsensä. Toki edelleen kovaääninen kokiessaan vääryyttä 😀 Yöt eivät edelleenkään ole niin helppoja kuin ennen leikkausta, mutta siihen suuntaan ollaan menossa. Pääsimme myös aloittamaan kiinteiden ruokien maistelun. Se onkin ollut mielenkiintoista puuhaa. Käsien irroittamisen ja reilun kahden viikon selälleen sitomisen jälkeen tuntui, että kehityksessä otettiin takapakkia. Nyt kuitenkin hän on alkanut kieriskellä uudelleen eikä istumisesta ja ryömimisestä ei olla kaukana. Jännä nähdä mitä tammikuu tuo tullessaan! 

img_0043.jpg
Rakkaudella, Ninnu

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *