Miten pääsin synnytysjännityksestä?
Ennen raskautta synnyttäminen tuntui hyvin kaukaiselta, mutta heti raskauden alkuhetkistä ajatus lähenevästä synnytyksestä kävi välillä mielessä. Se tuntui lähinnä karmivalta, koska olin kuullut kauhukertomuksia synnyttämisestä. Olin nähnyt vastasyntyneitä ja jotenkin koin aivan mahdottomaksi, että mikään sen kokoinen mahtuisi ulos kenestäkään, minusta puhumattakaan.
Olin alussa varma, etten synnyttäisi ”normaalisti”. Sairaalassa ihan varmasti päätyvät johonkin muuhun ratkaisuun minut nähtyään. Jännityksellä odotin aina neuvolakäynneissä sitä, että koska se otetaan puheeksi ja käydään läpi jokin muu suunnitelma. Teleportti…? Eihän minulla ole lantiota ja häntäluuni on kerran murtunut teininä. Olin kuullut, että sellaiset vaikuttavat normaaliin synnytykseen. ”Onneksi tätä ei vielä tarvitse miettiä”, ajattelin.
Viikkojen kuluessa ja ihanan raskausvatsan kasvaessa kävi yhä selvemmäksi, että kyllä se pieni ihmisen alku on joskus sieltä ulos saatava. Tästä en pystyisi perääntymään, vaikka hyvä keplottelija olenkin. Pelot hiipivät pintaan edelleen muutamien ystävien kertomusten siivittäminä, osa hyviä ja osa lähinnä hieman sekavia. Suunniteltu sektiokin kävi mielessä. Kuulin nimittäin joltakulta, että jos tarpeeksi pelottaa saattaisivat tehdä suunnitelllut sektion. Kuulin myös, että Jenkeissä suurin osa synnytyksistä on nykypäivinä näitä suunniteltuja sektioita (lähde?). Suomessa taas puhutaan ihaillen luonnollisesta synnytyksestä, sen eduista vauvalle ja äidille, ja ”luomuna” synnyttäneitä tarunomaisia supernaisia ihaillaan. Kävi mielessä, että ehkä voisin olla näiden kahden synnytystavan välimaastossa.
Kapeista lanteista huolimatta, neuvolassa ja naistenklinikalla kehuivat vartaloani synnyttäjän vartaloksi. Mitä lie sillä sitten tarkoittivatkin? Raskauden edetessä, KIITOS IHANIEN raskaushormonien, aloin kuitenkin ajattelemaan, että kyllähän tämä vauva tuolta ulos tulee, ja aivan luonnollisesti, niinkuin niin kuin monta muutakin vauvaa vuosittain. Joku taisi mainita lohduttaen minulle, ettei yksikään ole jäänyt sinne lopullisesti asumaan.
Sain raahattua poikaystäväni neuvolan synnytysvalmennukseen raskausviikolla 34. Emme olleet edes ajatelleet sinne menoa aiemmin, koska niitä järjestettiin vain keskiviikkoaamuisin ja poikaystäväni oli vielä tuolloin töissä Norjassa. Perhevalmennuksessa kävin yksin, siellä oli minä ja kolmekymmentä pariskuntaa. Leikimme lähinnä piirileikkejä, niin turhalta perhevalmennus ainakin tuntui tutustumisleikkeineen. Saimme neuvolan synnytysvalmennuksesta kuitenkin hyvin tietoa siitä, miten synnytys etenee ja mitä kaikkea on tehtävissä synnytyskipujeen lievittämisesksi. Meille kummallekin tuli varmempi olo synnytyksestä.
Lopulta minulla siis kävi niin, että raskaushormonit tekivät minusta tässäkin asiassa lauhkean kuin lampaan, enkä stressannut enää yhtään tulevaa synnytystä. Matkan varrella kuulee todella paljon erilaisia vinkkejä, ohjeita ja mielipiteitä. Ne ovat ystävällisiä eleitä, mutta todellisuudessa niitä ei mun mielestä kannata juuri miettiä. Jokainen synnytys on hyvin yksilöllinen. Ystävälläni synnytys oli alkanut spontaanisti kuukautta ennen laskettua aikaa. Muutamilla oli käynnistetty kaksi viikkoa lasketus ajan jälkeen. Kuulin, että useimmiten ensisynnyttäjien synnytys menee yli lasketusajan.
Ainoa toiveeni tässä kohtaa oli, että omani käynnistyisi spontaanisti niin, etten voisi sitä sen enempää miettiä. Kaikki kuitenkin tapahtusisi niin kuin on tarkoitettu ja täysin omalla painollaan. Koin täysin, etten voisi tilanteeseen vaikuttaa millään muilla tavoin kuin rentoutumalla ja antamalla virran viedä.
Tsemppiä teille kaikille, jotka painivat samanlaisten asioiden äärellä!
Rakkaudella, Ninnu