Eilen koin pitkästä aikaa sykähdyttävän elokuvakokemuksen. Koska olen lapsesta asti rakastanut vampyyritarinoita (ja yhä edelleen toivon salaa, että joku päivä suussani olisi terävät kulmahampaat ja selässäni musta viitta) en voinut olla ihastumatta tähän. Olin kyllä alkuun skeptinen: pelkään kauhuelokuvia, en tykkää ruotsin kielestä ja saappaiden alla narskuva lumi särki viheliäisesti korviani. Onneksi maltoin olla paikoillani ja katsoa tarkasti alusta loppuun, kyynelhän siinä tipahti.

Harvassa on ne kerrat, kun tekee mieli pitää hiljainen hetki fiktiivisen elokuvan jälkeen. Mutta tämä kolahti jonnekin syvälle sieluun ja sydämeen. Suosittelen teille, jotka kaipaatte elokuvaltanne yksityiskohtia, rakkautta, rakkautta kaikessa brutaaliudessaan. Kaikkien efektimässäilyelokuvien jälkeen on suorastaan huojentavaa nauttia teoksesta, jossa huomio kiinnitetään tunnelmaan, eikä mahtipontisuuteen. Raakudetkin onnistuttiin esittämään niin, että oikein harmitti kun kova työ jäi puolitiehen…

kuvat: reelgood.com & moviemail.com