Sadesäällä

Olen aina tykännyt pyöräilystä. Aika paljon sitä on tullut tehtyä myös olosuhteiden pakosta. Esimerkiksi koulumatkat olen pienestä pitäen taittanut pyöräillen, satoi tai paistoi, kesät talvet. Potkukelkka oli toinen kulkuväline mutta useimmiten kuitenkin pyörä.

Ala-asteella kouluun oli matkaa kilometri ja yläasteella kaksi. Autokyydillä olen päässyt kouluun ihan muutamia kertoja. En oikein tiedä tai muista miksi autokyydit olivat niin harvassa. Vanhempani kuitenkin kävivät molemmat autoilla töissä koska heidän työpaikkansa olivat vähän kauempana. Ehkä aikataulut eivät menneet yksiin. Ainakin työpaikat ja koulut olivat aivan vastakkaisilla suunnilla. Luulen myös että varsinkaan ala-asteella ajatus kotiin kävelemisesti ei innostanut, olihan matkalla iso mäki joka kotimatkalla oli alamäki. Laskeminen oli kivaa ja matka hurahti hetkessä. Ja olen aina vihannut repun tai kassien kanniskelua. Kävelykin on ihan ok, mutta jos samalla pitää raahata painavaa laukkua niin silloin se ei ole. 

Tällä hetkellä pyöräilen sekä liikunnan ilosta että rahaa ja luontoa säästääkseni. Ja usein myös aikaa. Kilometrin tai parin matka menee viidessä tai kymmenessä minuutissa siinä missä bussillakin. Sitäpaitsi pysäkillä tönöttäminen on ärsyttävää varsinkin kun en koskaan vaivaudu katsomaan aikatauluja etukäteen. Luotan siihen että kyllä sieltä joku bussi tulee. Ja kun ei sitten tulekaan, niin kymmenenkin minuutin seisoskelu tuntuu tosi pitkältä ajalta. Autoilu ja kaupungin keskusta eivät sovi edes samaan lauseeseen. 

Talvi sitten tänä vuonna tuli ja meni. Lumet sulivat ja nyt sataa vettä. Sade ja pyöräily ovat mielestäni varsin hyvä yhdistelmä. Homma on vain pukeutumisesta kiinni. Ja nyt päästäänkin asian ytimeen, nimittäin sadeasuun. Omistan sinikeltaisen sadeasun. Olen omistanut sen nyt noin kaksikymmentä vuotta. Ja voin laskea puolestanne että olin teini-iässä kun isäni osti sen minulle. Voitte itse arvata kuinka paljon tuolloin arvotin sitä? Mahdoinkohan ilahtua? Jee sadepuku, kiitos!…  

Ilahduin varmasti yhtä paljon kuin silloin kun olin joululahjaksi toivonut sähkökitaraa mutta sainkin saumurin. Tai oikeastaan näitä ei voi verrata, tuolloin nimittäin suorastaan suutuin. Sadepuku tuli ihan muuten vaan joten suhtautuminen oli luultavasti lähinnä välinpitämätön. Sadepuku siis tuli ja jäi. Mutta en olekaan kertonut vielä tarinan parasta osuutta… Kyseessä ei todellakaan ole ihan mikä tahansa random sadepuku. Siihen nimittäin kuulu sadehattu! Siis voitteko kuvitella, SADEHATTU! Hatun takalippa on pidempi kuin etulippa. Takalippaa pitkin vesi pääsee valumaan takin selkään, siitä housuille, saappaille ja maahan. Ja etulippa tietysti estää pyöräillessäkin pisaroiden menemisen silmiin (toisin kuin huppu). Ja hatussa on myös kaularemmi ja korvaläpät!! 😀 Kaularemmi pitää hatun tiukasti päässä ja korvaläpät ovat mitä parhaimmat, pitävät korvat tuulelta suojassa.

 

Ja kaksikymmentä vuotta sitten tämä oli todella edistyksellinen, suorastaan moderni sadepuku. Se on nimittäin paljon ohuempaa ja kevyempää, suorastaan silkkimäistä materiaalia verrattuna iänikuisiin paksuihin ja kankeisiin Rukka-sadevaatteeisiin. Mutta nyt täytyy myöntää että se ei enää ole kovin moderni. Eikä se ole Goretexia nähnytkään. Ja myönnän myös, että olen aina hävennyt tuota hattua. Enkä ole sitä sen takia kovin paljoa käyttänytkään. En ole myöskään koskaan nähnyt kenelläkään samanlaista. Yhdessä vanhassa lastenelokuvassa muistan nähneeni sadehatun. Häpeänkö hattua siksi että se on oikeasti tosi nolo ja ruma vai siksi että kenelläkään muulla ei ole samanlaista? En tiedä. Se nyt vasta noloa olisi myöntää että aikuisena alentuu sellaiselle tasolle että pitää hävetä itseään jos on erilaiset vaatteet kuin muilla…

Sadepukua en muistaakseni ole, ainakaan kauheasti, hävennyt. Joskus ehkä, vähän tilanteesta riippuen. Olen saattanut käydä riisumassa sen nurkan takana ennen ihmisten tapaamista. Nykyäänhän uusia sadepukuja ei edes tunnista sadepuvuiksi kun kaikki näyttävät sporttisilta lenkkeilyvaatteilta. 

Mutta kuinka mukavaa tällä puvulla onkaan pyöräillä!! Vettä ei tunnu tulevan sisään ollenkaan vaikka sataisi kaatamalla. Muilla sadepyöräilijöillä näkee yllättävän paljon sadeviittoja jotka näyttävät erittäin epäkäytännöllisiltä. Porukka polkee niissä reidet märkinä lätisten ja saaappaat puolillaan. Häpeäisivät omaa epäkäytännöllisyyttään! 

Olen aina kehdannut aika hyvin kaikenlaista, ja huomaan iän tuovan yhä lisää tervettä välinpitämättömyyttä omaa olemusta kohtaan. Ja se on suorastaan riemastuttavaa! Joten miksi minä fiksuna häpeäisin maailman parasta hattuani. Ottaisivat muut mallia! 

Tunnistan tässä nyt paljonkin samaa fiilistä kuin aikaisemmassa postauksessani koskien juoksutrikoita. Miksi hankkia uutta kun vanhakin vielä toimii. Koen ihmeellistä riemua siitä että joissain asioissa aika on ajanut armottomasti ohi, mutta so what! :) En tiedä kuuluuko legendaarinen road movie Easy Rider enää lempielokuviini, mutta aina jaksan nauraa ajatuksellekin elokuvan kohtauksesta jossa Jack Nicholsonin esittämä roolihahmo George lyöttäytyy moottoripyörillä matkustavien päähenkilöiden seuraan. George haluaisi lähteä heidän kyytiinsä, jolloin toista päähenkilöä esittävä Henry Fonda kysyy Georgelta onko tällä kypärää. Hän miettii hetken kunnes kasvoille ilmestyy riemastunut hymy, ou jees, kyllähän häneltä kypärä löytyy!!!

Tämän kuvan käyttöä varten tarvitsisin ehkä luvan…en ole nyt ihan varma…pitää selvittää. Olkoon tässä nyt ainakin hetken.