Tavallisia Perushommia
Jotain kopsahti postiluukusta eteisen lattialle. Avotakka! Ei ei ei! Eikö tämä tilaus vieläkään loppunut! Tai ehkä se tarjouspätkä loppuikin ja nyt lehti jatkaa automaattisesti, normaalihintaisena tietysti. Pitikö ylipäätään taas mennä tilaamaan typerää ja pinnallista, ei oman näköistä lehteä. Aikaisemmista lyhyistä tilauspätkistä oli kertynyt niin hirveitä summia etua, että olin saanut taas edullisesti yhden pätkän lisää. Ja tilaajalahjakin tuli…ruma ja huonolaatuisen tuntuinen ”Design”pussilakana. En osaa olla puhelinmyyjille tyly koska aikanaan olin yhden kesän itsekin siinä hommassa. Ja ennen potkuja ehdin tutustua oikein hyvin A-lehtien tuotevalikoimaan. Silloin tykästyin kaikenlaisiin lehtiin siinä määrin että haluankin aina välillä tilailla niitä. No en ehkä Urheilulehteä enkä Tuulilasia. Mutta monia muita kyllä, ja puhelinmyyjiltä saa oikeastikin parhaat tarjoukset, mutta että Avotakka…
Avotakassa ärsyttää sama mikä monissa lifestyle-sisältöisissä medioissa muutenkin. Pinnallisuus. Puhe ja mielikuvat tavaroiden ja elämäntapojen tuomasta onnesta. Yksilöllisyyden ihannointi. Ja sellainen mielikuvamarkkinointi että nyt olemme onnellisia kun meillä on tämä uusi Damastinvalkoinen sohva, isosedän nikkaroimat vaivaiskouvujakkarat, roskalavalta löydetty ja tuunattu vanha kansakoulun pulpetti vessan peilikaappina ja kierrätysmateriaaleista vammaistyöpajalla omien piirrustusten mukaan teetetyt lampunvarjostimet. Huh!
Älkää nyt ymmärtäkö väärin. Olen itsekin ammatiltani suunnittelija enkä missään tapauksessa halua mollata hienosti ideoituja, suunniteltuja ja valmistettuja tuotteita. Ja ymmärrän myös sen että esteetikko kaipaa kaunista ympärilleen ja kyllähän se tuottaa jopa sitä ihan oikeaakin onnea.
Mutta itse kaipaan yhä enemmän elämässä perusasioiden äärelle ja luontoon. Haluan tavallisia asioita. En jaksaisi käyttää aikaa enkä energiaa sävysävyyn sisustamiseen kun tuntuu että arjessa sekin on liikaa että jaksaa suunnitella mitä seuraavaksi syödään. Eikä se riitä että suunnittelee mitä syödään. Täytyy tehdä kauppalista ja myös mennä sinne kauppaan. Kerätä tavarat hyllystä kärryyn, nostaa ne kärrystä liukuhihnalle ja siitä kasseihin. Kassit kärrätään autoon tai bussiin ja sitten kotiin purkamaan niitä. Ruuanlaitto voi alkaa. Ruoka laitetaan ja jäljet korjataan. Pöytä katetaan ja sitten syödään. Astiat korjataan pois ja jäljelle jääneelle ruualle keksitään jatkokäyttöä. Pakkaseen vai jääkaappiin. Entäs kun lapsi jätti puoli lautasellista. Kippaanko sen takaisin muun ruuan joukkoon, laitanko lautasella jääkaappiin vai heitänkö pois…
Ihmettelen kaikkia niitä ihmisiä jotka jaksavat lukea tai tehdä Avotakka-tyylistä lehteä. Ja ihmettelen että yksilöllisyys on niin in… En ärsyynny niinkään siitä että jotain yksilöllisiä tarpeitani vastaavaa ei olisi saatavilla tai räätälöitävissä. Enemmän ottaa päähän se jos tavallista vaihtoehtoa ei ole. Haluan ostaa shampoon jossa lukee ”tavallisille hiuksille” ja kameran tai puhelimen jonka malli on ”tavallinen peruskamera” ja ”tavallinen peruspuhelin” tai ”tavallisen ihmisen lenkkarit ei mihinkään erityiseen liikuntatyyliin tarkoitetut vaan sellaiset joilla voi SEKÄ juosta ETTÄ kävellä ja mennä lisäksi vielä Särkänniemeen ja jopa uimarannalle!”
Ehkä juuri siksi taannoin ostin tämän Cottonfield- paidan. Siinä ei ole mitään juttua, ei mitään twistiä tai erityisyyttä. Se on harmaa collegepaita jossa lukee punaisella Cottonfield. Alitajuntani takertui paitaan kirpputorilla minun mielipidettäni kuuntelematta. Hintalapussa taisi lukea 5e ja muistan ajatelleeni että hiton kallis tuollaiseksi mitäänsanomattomaksi vaatteenretaleeksi. Alitajunta ilmeisesti otti tilanteessa täyden hallinnan ja maksoin paidan. Tapauksesta on nyt ainakin 5 vuotta. Mieheni häpeää tätä paitaa. Itse rakastan sitä. Olen jopa tämän kesän aikana alkanut nähdä sen jotenkin muodikkaana… Ostin polvistarikkinäset mustat farkut ja Cottonfield näyttää mielestäni hyvältä niiden kanssa!
Laitetaan tähän loppuun vielä muutama arkinen perusnäkymä tavallisesta keittiöstä
Ja suunnittelijuudesta vielä sen verran että olen aina kaihtanut kaikenmaailman taide-esineita sekä kauppoja joissa tuotteet on aseteltu liian kauniisti timanttitarjottimille. Kuten myös ihmisten liian siistejä koteja. Sitä tuntee helposti itsensä kömpelöksi ja likaiseksi maalaistolloksi. Tuntuu että pitäisi osata myös olla jotenkin hienosti tai ainakin erilailla kun tavallisesti. Arkisuus ja tietynlainen keskinkertaisuus on mielestäni sympaattista. Jos olisin esimerkiksi suunnitellut muovikannun, joka löytyy Suomen jokaisesta kouluruokalasta, päiväkodista ja lounaskahvilasta olisi se mielestäni todella cool meriitti. Jos kannuni sen sijaan olisi jonkun vaikeasti lausuttavan keskieurooppalaisen kaupungin design- museon vitriinissä kuuluisana harvinaisuutena kulttuuriväen kuiskaillessa sen ympärillä, tuntuisi se lähinnä hölmöltä.