Miksi?

Juttelin eilen äidin kanssa taas puhelimessa tunti tolkulla.. Tää on näitä aikoja kun punnitsen taas pienessä päässäni että onko missään mitään järkeä?

Onko sillä oikeasti väliä jos ei elä tän yhteiskunnan normien mukaisesti? Ettei tässä vaiheessa ole hullu haku päällä ja halua pysyvää parisuhdetta. Mä en kritisoi ystävieni valintoja tai mitään niihin liittyvää. Olen aidosti onnellinen heidän puolestaan, nyt kyse onkin vain ja ainoastaan minusta.

Olen oikeasti sitä mieltä että joko minussa on pahasti joku vialla, tai sitten mun pään yläpuolella lukee että:”kaikki epätasapainoiset ihmiset tänne”. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän osaan kuvitella itseäni pitkään parisuhteeseen jossa olisi kaikki tasapainossa. Se että parisuhteessa kumpikaan ei ole nro. 1 on mielestäni tärkeää. Se että molemmat elävät omaa elämäänsä yhdessä. Ei kuitenkaan niin, että eletään niin omaa elämää, ettei toista enää huomaa. Kyllä te tiedätte mitä ajan takaa..

Mua kuitenkin ärsyttää että yksin eläessä pitää kitkuttaa kaiken suhteen. Etenkin jos tienaa yhtä huonosti kuin minä. Enkä mä paljon tästä parempaa palkkaa tule saamaan, ellen pääse johtoasemiin joka tarkoittaa totaalista omistautimista työlleen. Kyllähän mä haluaisin, jos se olisi sellaista hommaa mistä nauttisin täysin sydämin. Näin kuitenkin tuntuu että vielä voi elää omaa elämäänsäkin hieman. Tietenkin yksityisyrittäjyys on vaihtoehto, mutta aikaa ei jää juuri muulle kuin oman bisneksen miettimiselle.

Mä tienaan sen verran kuussa että maksan laskuni ja vuokrani ja sitten loput rahat tulisi kuluttaa ruokaan ja lääkkeisiin. Olen kuitenkin liian mukavuudenhaluinen ja materialisti, joten ne rahat hupenevat ennenkuin seuraava palkka on tulossa. Olen nyt miltei joka kuukauden kaksi viimeistä viikkoa elänyt nollabudjetilla. En tee kotona edes ruokaa.. Ostan pakastimeen leipää ja mutustan sitä jos nälkä yllättää. Töissä saa onneksi ruokaa.. Mutta mitäs sitten kun se ruuan saanti loppuukin? 

En saisi ostella vaatteita. Puhelin pitäisi vaihtaa edullisempaan kapulamalliin, koska punelinlaskuni ovat vain ylitsepääsemättömän suuret. Asun pienivuokraisessa kämpässä ”keskellä ei mitään”. Yritän kovasti alkaa opettelemaan tällaista pienituloisen ihmisen elämää. Mutta en jotenkaan vain osaa. Lisäksi siihen omat mielenterveyslääkkeet ja kissan lääkkeet. Tarvitsen lisätuloja, ja oikeasti en enää ihmettele miksi jotkut tytöt myyvät persettään.

Kuka ei haluais sellasta luksuselämää mitä tarjoillaan päivästä toiseen jokaisesta median kolkasta? Miten mä oppisin tyytymään vähempään? Olen lopettanut miltein kokonaan baareilun ja viinan kittaamisen. Samalla kaipaan sitä yöelämää ja ”tuulettumista”.

Tuntuu että pärjäämiseen tarvitaan kaksi. Saman katon alle.. Tai miksei niin niinkun Anni Sinnemäki kertoi elävänsä. Kuuden ihmisen kanssa saman katon alla Helsingin keskustassa. Mutta jaksaisiko sitä niitä ihmisiä? Keitä ne voisi olla jotka huolii itsensä kanssa saman katon alle?

Oon haaveillut äidin kanssa isosta kämpästä jostain syrjemmältä. Mutta sitten tulee leimatuksi peräkammarinpojaksi, tosin naisena.. ”Eikö tuo teiän plikka ole vieläkään miestä hommannut?” Miksi mun pitäisi hommata? Miksi se nykymaailmassa on niin että aina pitäisi olla se perhe. Mun perheeni on tällähetkellä minä ja kissat. Eikö se nyt perkele riitä? Samaa sanotaan mun äidilleni jatkuvasti:”Nooh, odotahan kun aika vähän kuluu niin alat kaipaamaan miestä itselles”. Äidilleni joka erosi 30 avioliittovuoden jälkeen ja on sanonut että hän ei enää ketään huoli. Piste. Mikä se on että vielä edelleen ollaan niin vanhanaikaisia?

Niin ja jos olet yksin niin sitten sinulla pitäisi olla hemmetin hyvä työ. Että olisit selkeästi keskittynyt siihen osa-alueeseen sitten, etkä sen takia halua miestä kun ”et töiltäsi ehdi”. Mä luulen että sinkkunaisten on pakko tehdä helvetisti töitä, koska muuten ne ei elä?

Siitä mun ei edes varmaan tarvitse sanoa mitään jos haluaa yksin lapsen? 

Ja ei. Olisihan se mahtavaa löytää toinen joka ajattelee tästä maailmasta samanlailla kuin minä. Enkä mä sulje pois vaihtoehtoa etteikö niin voisi käydä joskus. Mua vaan ärsyttää kaikki ennakkoluulot ja asenteet. Ja se miten tässä pitäisi elää. Ehkä se olenkin vaan minä joka haluaa taistella kaikkea vastaan.. 

Onhan sitä vuosikausia kirjoiteltu ”yksinäisistä naisista”. Mutta aina niistä jotenkin paistaa samat asiat läpi.. Kun olet sinkkunainen, sinulta silti oletetaan tiettyjä asioita ja saat kuulla aina sukujuhlissa ne samat kommentit. 

Entäs sitten jos haluaisinkin asua äitini kanssa, askarrella päivät pitkät ja hoitaa kissojani. Entäs sitten jos haluan lapsen yksin? Entäs sitten jos en näe itseäni missään parisuhteessa. Kyllä ymmärrän sen että kukaan ei ole täydellinen, en edes minä vaikka monet niin puheistani käsittävät ja kärkkäistä mielipiteistäni. Toisen kanssa voi elää.. Kunhan löytää tasapainon ja on valmis tekemään myönnytyksiä.