Miehellä ei ole oikeutta naiseen

Hesarissa julkaistiin pari päivää sitten juttu nimeltä Yksin jääneet, joka käsitteli naisten ja miesten epäsuhtaista määrää pienillä paikkakunnilla. Kun naiset muuttavat kaupunkeihin koulutuksen ja työn perässä ja miehet jäävät kotipitäjään, seuraa siitä paljon parittomia ihmisiä. Ilmiö ja sen seuraukset parisuhdekulttuurillemme ovat mielenkiintoisia, mutta oma huomioni kiinnittyi välittömästi riittää-sanan käyttöön jutun otsikossa. Siis miten niin kaikille miehille pitäisi riittää naisia? Sanavalinta ikäänkuin ehdottaa, että jokaisella kundilla olisi oikeus yhteen naiseen, mutta vinoon vinksahtaneet numerot ovat nyt johtaneet siihen, että monilta on jäänyt lakisääteinen vaimo saamatta. Mutta meistä yhdelläkään ei ole automaattista oikeutta toiseen ihmiseen – ei edes miehellä naiseen.

Vaikka monilla paikkakunnilla on tosiaan enemmän miehiä kuin naisia, jäin miettimään onko ilmiössä sittenkään kyse vain ja ainoastaan numeroista. Yksi jutussa haastatelluista miehistä esimerkiksi sanoo ymmärtävänsä kumppaninsa lähtöä. ”Minä olin työhullu, ja avovaimolla oli viisi lasta ja lapsenlapsia. Minusta väkeä kävi liikaa, ja osoitin mieltäni. Lähdin puukasalle”, mies kertoo. Tästä herääkin ajatus, että kenties ilmiön syynä ei olekaan silkka sukupuolten numeerinen epäsuhta. Entä jos kyse ei ole siitä, että miehille ei riitä naisia – vaan siitä, että naisille ei enää riitä millainen mies tahansa?

Perinteisiin miehen ja naisen malleihin nojaava vanhanaikainen suhde, jossa mies kökkii päivät töissä ja illat klapeja hakkaamassa naisen hengatessa kotona ilman omaa elämää, on muinaisjäänne menneisyydestä. Aika on yksinkertaisesti ajanut tällaisen järjestelyn ohitse. Entisaikaan naisten oli tyydyttävä siihen mitä tarjolla oli: naimisiin oli mentävä, sillä vanhan piian stigma oli vahva ja yksin elävän naisen lisäksi liki mahdotonta ansaita oma elantonsa. Monet naiset viettivätkin elämänsä jumissa alkoholisoituneen tai väkivaltaisen puolison kanssa voimatta lähteä; vielä useammat elivät turvallisissa mutta rakkaudettomissa liitoissa. Nykyään on toisin. Kun naisilla on mahdollisuus ansaita omaa rahaa, omistaa omaisuutta ja ylipäänsä hallita omaa elämäänsä, yhä useampi nainen elää yksin. 

Miesasiamiesten on myös ihan turha itkeä, että naiset ovat liian nirsoja. Sillä mikseivät olisi? Ottaen huomioon, että naiset tekevät parisuhteissa edelleen suurimman osan kotitöistä ja todennäköisesti myös hoitavat lapset, perinteinen heteroparisuhde ei ylipäänsä ole naisille kaikkein kiitollisin asetelma. Ja tämän lisäksikö meidän pitäisi vielä ottaa kuka vain itseään tarjoava kaksilahkeinen? Parisuhde on nykyään yhä useammin valinta, ei pakko. Niinpä naisten on mahdollista etsiä hyvää parisuhdetta (mahdollisesti myös naisen, ei miehen kanssa) tai olla halutessaan ilman. Minä sanoisinkin, että Hesarin jutun kuvailemassa ilmiössä on pelkkien numeroiden sijaan kyse naisista sanomassa kollektiivisesti ja kovaan ääneen kiitos ei heille huonosti sopiville, perinteisille parisuhteille.

Mutta vaikka naiset nykyään kykenevät itsenäiseen elämään, miesten keskuudessa tuntuu yhä vallitsevan käsitys heidän sisäsyntyisestä oikeudestaan naisihmisen seuraan ja huomioon. Tällainen ajattelu on todella huolestuttavaa ja väärin. Pahimmillaan tällainen kulttuuri voi johtaa sellaisiin tapauksiin kuin Yhdysvalloissa muutama vuosi sitten, kun Elliot Rodgers-niminen nuori mies ampui seitsemän ihmistä kostaakseen naisille jotka eivät olleet hänestä kiinnostuneita. ”[I will] do everything in my power to destroy everything I cannot have”, Rodgers kirjoitti murhia koskevassa manifestissään. ”All of those beautiful girls I’ve desired so much in my life, but can never have because they despise and loathe me, I will destroy.” Rodgerin tapaus on ehkä äärimmäinen, mutta samalla varsin selvä esimerkki siitä mihin tällainen ajattelu voi johtaa. Huomattavasti lievempi versio samasta ilmiöstä puolestaan näkyy esimerkiksi misogynistisessä friendzone-konseptissa, jonka perusajatus tuntuu olevan se, että naiset ovat mukaville miehille velkaa seksiä tai rakkautta. Friendzonesta valittavat miehet ajattelevat, että kun he käyttäytyvät kohteliasti, heillä on oikeus naiseen. Että heille pitäisi riittää naisia.

On ehdottomasti inhimillinen tragedia, jos ihmisen elämä ei muotoudu sellaiseksi kuin tämä olisi toivonut – jos lapsia tahtova ei lapsia saa, tai kumppania kaipaava ei löydä sellaista vierelleen. Aiheesta on varmasti myös hyödyllistä keskustella. Peräänkuuluttaisin kuitenkin rakentavampaa pohdintaa siitä, miksi parisuhteita kaipaavien ihmisten halut ja tavoitteet eivät aina kohtaa. Mutta puheen miehistä, jotka jäävät ilman ansaitsemiaan naisia, on loputtava. Sen on kertakaikkiaan loputtava.

Toistan: Kenelläkään ei ole oikeutta toiseen ihmiseen. Ei edes miehellä naiseen.

  Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:Yhdessä asuminen on kivikautinen parisuhdenormiPatriarkaatin perinteet: Sukunimen vaihtamisesta avioliitossaMistä puhumme kun puhumme abortista?   Kuvakaappaus: Helsingin Sanomat