Miehet päättävät miten nainen saa pukeutua
Ranskassa Cannesin (miespuolisen) pormestarin jokin aika sitten keksimä burkinikielto on saanut minut miettimään naisten sallittua pukeutumista – ja sitä kuka tuon sallitun rajoista päättää. Olette ehkä jo nähneetkin allaolevan, internetiä kiertäneen kuvaparin. Yksi kuva on tältä kesältä Ranskasta, jossa kaksi (miespuolista) poliisia pakottaa burkiniin pukeutuneen naisen riisuutumaan; toisessa kuvassa, joka on peräisin 1920-luvun Yhdysvalloista, (miespuolinen) rantapoliisi mittaa naisen uimapuvun lahkeen pituutta päättääkseen onko se kyllin siveellinen ja saako nainen jäädä rannalle. Kuvien rinnastus on tehokas. Miksi pukeutumisen kontrollointi on aina näin sukupuolittunutta? Miksi miehet päättävät, miten nainen saa pukeutua?
Kuva: @cerqueic
Naisten pukeutumisesta on määrätty iät ja ajat: milloin ei ole saanut vilkkua nilkka, milloin ei polvi taikka reisi. Yhteistä näille kaikille ajoille ja niiden käsityksille Oikeanlaisesta ja Hyväksyttävästä naiskropan verhoamisesta on ollut se, että normit ovat aina miesten kehittämiä ja koskevat aina naisia.
Länsimaissa tykätään kuvitella, että naiset ovat täällä jo täydellisen vapaita, etenkin mitä vaatetusvalintoihin tulee. Tämä ei kuitenkaan ole totta, vaan naisten pukeutumista kontrolloidaan edelleen moninaisin tavoin. Esimerkiksi raiskausoikeudenkäynneissä tuodaan säännöllisesti esiin uhrin hameen mitta tai kaula-aukon avaruus. Ympäri maailmaa levinnyt Lutkamarssi-liike puolestaan sai alkunsa (miespuolisen) kanadalaisen poliisin huomautettua (naispuolisille) opiskelijoille, että naiset voisivat välttyä raiskauksilta jos eivät ”pukeutuisi kuin lutkat”.
Minihameeseen pukeutuneen naisen syyllistäminen väkivallan uhriksi joutumisesta ja burkinibänni ovat molemmat osa samaa ilmiötä. Molemmissa tapauksissa miehet ovat auktoriteettiasemassa, määräämässä naisen pukeutumisesta. Lienee itsestäänselvää, että huiviin, burkaan tai burkiniin ei mielestäni saa pakottaa ketään – mutta ei kyllä perkele bikineihinkään. On ihan turhaa väittää vapaudeksi sitä, että kaksi aseistettua miestä vaatii naista riisuutumaan, ja koko ajan ilmassa leijuu rangaistuksen uhka mikäli ihoa ei ala näkyä ja vähän äkkiä. Oman vapauskäsityksen pakottaminen muille tällä tavalla kehollisesti, häpäisten, sakoilla ja mahdollisesti jopa voimankäytöllä uhaten, on yhtä loogista kuin Yhdysvallat ‘tuomassa demokratiaa’ ja ‘vapauttamassa’ Afganistania ja Irakia panssarivaunuin sekä rynnäkkökiväärein. Kummassakaan tilanteessa ei tosiasiassa ole kysymys toisen osapuolen vapaudesta, vaan ensimmäisen määräysvallasta ja voimasta.
Tästä tuli mieleeni myös reilu viikko sitten helsinkiläisellä nudistirannalla sattunut tapaus, jossa turistinainen kertoi poliisille tulleensa miesten ahdistelemaksi. Naisen mukaan poliisi suhtautui asiaan vähättelevästi ja lähinnä kummasteli tämän läsnäoloa rannalla. ”Hän kysyi monta kertaa, enkö ymmärtänyt paikan olevan nudisteille ja huomautti, ettei nuorten ja kauniiden naisten ole normaalia mennä sinne”, nainen kertoi Hesarille.
Kroppaa ei siis ole hyväksyttävää peittää kokonaan – mutta ei sitä sovi kokonaan paljastaakaan. Jälleen kerran hyväksyttävä tapa toimia naisena tässä maailmassa on paitsi kovin kapea, myös miesten määriteltävissä. Vaatii nuorallakävelijän taituruutta tasapainoilla kaikkien vaatimusten välissä.