Elinikäinen parisuhde ei ole itseisarvo
Viime aikoina olen toistuvasti törmännyt erääseen minua suuresti ärsyttävään keskustelunaiheeseen: siihen, pitäisikö ihmisten pyrkiä pitkiin parisuhteisiin, ja jos emme niin tee, onko se merkki itsekkyydestä ja laiskuudesta. Viime viikolla Hesarissakin julkaistiin teemaa käsittelevän kolumni otsikolla Parisuhde tuntuu puuduttavalta nykymaailman helppouden keskellä. Heti kolumnin alussa kirjoittaja, lääkäri Pippa Laukka, kysyy: Eikö ihmisillä ole enää kärsivällisyyttä pitkään parisuhteeseen? Mutta minäpä esitän vastakysymyksen: Miksi pitäisi välttämättä olla? Miksi pitkä parisuhde olisi itseisarvo, jota kohti kaikkien pitäisi pyrkiä?
Hesarin kolumnissa pitkien parisuhteiden puute ja erot kytketään myös siihen ah-niin-moderniin käsitykseen kärsimättömistä nuorista, jotka eivät jaksa vaivautua tekemään töitä parisuhteen eteen, koska “millenniaali elää vapaamielistä ja yltäkylläistä Dallas-elämää, josta 1980-luvun nuori vain salaisesti unelmoi”. (En nyt edes lähde avautumaan siitä, miten harhainen käsitys luksusmillenniaaleista on.) Itse ihan todella inhoan tätä ajatusta, jonka mukaan nykyiset ikäpolvet ovat niin laiskoja, etteivät tahdo nähdä parisuhteen vaatimaa vaivaa.
Tosiasiassa kolumnissa kauhistellussa eroprosentin kasvussa entiseen verrattuna on kyse jostain paljon yksinkertaisemmasta: siitä, että meidän ei enää kerran jonkun kanssa yksiin ruvettuamme ole pakko pysyä tämän kanssa, tapahtui mitä tahansa. Ja se on ihan helvetin hyvä juttu.
Maailma on muuttunut valtavasti sitten vuosien, jolloin naimisiin mentiin nuorina ja sitten kärvisteltiin kimpassa kunnes jompikumpi kuoli. Tämä muutos on vain ja ainoastaan positiivinen. Pitkistä parisuhteista puhuttaessa glorifioidaan yleensä jonkinlaisia myyttisiä vanhoja hyviä päiviä, jolloin ihmiset pysyivät puolisonsa kanssa koko elämänsä. Minimaalisia eroprosentteja haikailevat tapaavat kuitenkin unohtaa, että yhdessä pysyminen ei välttämättä tarkoittanut, että ihmiset olivat onnellisia tai edes tyytyväisiä. Monille eroaminen ei yksinkertaisesti ollut sosiaalisista tai taloudellisista syistä mahdollista. Jotkut onnekkaat ehkä rakastivat toisiaan aina vain, mutta moni lieni yhdessä siksi, että tapana ei ollut jättääkään.
Omat isovanhempani esimerkiksi olivat yhdessä kuolemaansa saakka – ja takuulla onnettomia. Tämä päti etenkin isoäitiini, joka eli alkoholistimiehen ikeen alla, miehen joka joi rahat ja työt ja talot, oli väkivaltainen ja jota omat lapset pelkäsivät. Entisaikojen pitkistä parisuhteista paasatessa pitäisikin aina muistaa, että ne vaativat paljon uhrauksia – ja että ne uhraukset teki yleensä nainen.
On hienoa, että tällaisia uhrauksia ei enää vaadita. Väkivaltaisen kumppanin saa jättää ja epätyydyttävästä liitosta lähteä. Meillä on lupa tahtoa olla onnellisia. Kyllä, nämä asiat tarkoittavat avioerolukujen kohoamista verrattuna vuosiin, jolloin erot eivät olleet mahdollisia tai niistä aiheutui suuria vaikeuksia. Mutta ovatko useammat erot automaattisesti huono asia? Eivät todellakaan. Parisuhteiden arvottaminen niiden keston mukaan on virheellistä. Mitta ei kerro suhteesta mitään.
Onkin jo korkea aika lopettaa sen käsityksen levittäminen, että pitkä parisuhde yhden ja saman ihmisen kanssa olisi itseisarvo, se paras vaihtoehto ja maali, jota kohti kaikkien tulisi pyrkiä. Parisuhteiden ylipäänsä ei pitäisi olla mikään itseisarvo – meistä yksikään ei ole laiska tai epäonnistunut siksi, että meillä on useita suhteita, eri mittaisia suhteita, tai ei suhteita ollenkaan.
Suhteen pituus ei kerro mitään sen laadusta tai rakkauden määrästä. Parisuhde ei ole paska vain siksi, että se päättyy.
Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:yhdessä asuminen on kivikautinen parisuhdenormikaikki eivät etsi parisuhdettasiviilisääty määrittää naista edelleen seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.