Huomenna tasa-arvo tulee
Kylläpäs sattui sopivasti: melkein kuin naistenpäivän kunniaksi Turun ylioppilasteatteri (TYT) ilmoitti eilen joutuvansa perumaan ensi viikolla ensi-iltaan suunnitellun Godota odottaessa -näytelmän esitykset. Syy tähän on se, että klassikkonäytelmän kirjoittaja Samuel Beckett oli hyvin tarkka siitä, millä tavalla hänen tekstejään sai esittää, ja Beckettin kuoltua näitä ohjeita valvoo hänen perinkuntansa – joka on nyt ilmoittanut, ettei alunperin miehille kirjoitetussa näytelmässä saa esiintyä naisnäyttelijöitä, kuten TYT oli suunnitellut.
Mutta voidaanko taidetta tosiaan aina tehdä vanhojen normien mukaisesti? Onko vuonna 2018 yhä mahdollista rajata jokin taiteen osa-alue vain miehille kuuluvaksi?
Kuva: Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0)
Ymmärrän toki sen, että taiteilijalla on tiettyä määräntävaltaa omaan teokseensa. Yhteiskunnan muuttuessa tulee kuitenkin joskus vastaan piste, jolloin on todettava vanhojen tapojen olevan aikansa eläneitä ja joutavan romukoppaan. Esimerkiksi länsimaisen teatterin alkuaikoina miehet esittivät vuosisatojen ajan kaikki naisroolit, sillä naisten julkista esiintymistä teatterilavoilla pidettiin ensin vaarallisena ja myöhemmin sopimattomana. Myös blackface oli, kamalaa kyllä, aikoinaan teatterimaailmassa tavanomainen käytäntö.
Itse pidänkin ilmiselvänä, että maailman muuttuessa myös taide ja siihen kohdistuvat vaatimukset muuttuvat. Turun ylioppilasteatterin ja Godota odottaessa -näytelmän kohdalla onkin hyvin selvää, kyse on paitsi taiteesta, myös nykynormeista ja tasa-arvosta. Aikoinaan kaikki naisroolit kirjoitettiin miesnäyttelijöille – olisiko siis edelleen perusteltua jättää naispuoliset näyttelijät työttömiksi ja antaa kaikki roolit miehille? Pöh, no ei tietenkään olisi. Beckettin kaltaiset sedät joutuvat siis vain yksinkertaisesti tekemään muutokselle tilaa.
Erityisen tragikoomisen tästä tapauksesta tekee (sen naistenpäivään osuvan ajoituksen lisäksi) se, että Beckettin näytelmä, joka myös Huomenna hän tulee -nimellä tunnetaan, kuvaa ihmisiä odottamassa jotakin mikä ei koskaan saavu. Näytelmän päähenkilöt Vladimir ja Estragon tappavat aikaa salaperäistä Godota odottaessaan, puhuvat ympäripyöreitä eivätkä oikein saa mistään otetta – ja ajattelevat, että kun Godot vihdoin saapuu, asioihin tulee jotain järkeä. Tätä vaan ei näy, ja Vladimirille ja Estragonille kerrotaan kerran, sitten toisenkin, että tänään Godot ei saavukaan… mutta ehkä jo huomenna.
Tämä asetelma saa uusia ja kiinnostavia sävyjä, jos sitä lukee Turun ylioppilasteatterin ja tasa-arvon kontekstissa. Jos hyväksymme ikivanhat säännöt siitä, että tietyt yhteiskunnan osa-alueet kuuluvat vain miehille, olemmeko kuin näytelmän Vladimir ja Estragon ja vain istumme odottamassa, että huomenna tasa-arvo tulee? Ja jos ei tee mitään muuta kuin odottaa, tuleeko se koskaan?
Turun ylioppilasteatterissa ainakin on päätetty, että he eivät odottele: näytelmän peruuntumisesta ilmoittaessaan he nimittäin samalla kertoivat esittävänsä siitä uuden version vielä tämän kuun aikana.
Elän toivossa, että uudessa näytelmässä kaksi naisnäyttelijää odottaa miestä saapuvaksi, jotta taide voisi vihdoin alkaa.
jatka lukemista:
tätä odotan: ocean’s 8
netflixin parhaat feminismidokkarit
luetko naisten kirjoittamia kirjoja?
seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.