Feministinen uudenvuodenlupaus: Teen enemmän itse

Kirjoitin vähän aikaa sitten siitä, miten pidän avuttomaksi heittäytymistä aika vaarallisena tasa-arvon kannalta. Tällainen taipumus saa ihmiset (ja usein erityisesti naiset) ajattelemaan, että he eivät osaa tai voi tehdä jotakin itse, eivätkä voi sitä edes oppia. Olen huomannut tämän omalla kohdallani tosi selvästi: mitä enemmän lykkään esimerkiksi teknisiä juttuja muiden kontolle, sitä enemmän alan ajatella, etten yksinkertaisesti kykene vaikkapa pyörän korjaamiseen tai temppuilevan printterin kesyttämiseen.

Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Valitettavan usein silti kerron itselleni, että en osaa, en pysty tai en ymmärrä – vaikka todellisuudessa luovutan jo ennen kuin edes yritän. Ja koska tämä on piirre, josta en pidä itsessäni ollenkaan, olen päättänyt luvata tänä vuonna näin: vuonna 2018 aion tehdä enemmän asioita itse.

Tein ensimmäisen feministisen uudenvuodenlupaukseni pari vuotta sitten ja olen sittemmin tykästynyt tapaan kovasti. Avuttomuutta pohdittuani tulinkin siihen tulokseen, että aiheesta nousi kuin itsestään oikein kelpo tavoite tälle vuodelle. Tänä vuonna yritän siis olla aina päästämättä itseäni liian helpolla; en heti pyydä muita hoitamaan hankalaksi kokemiani asioita puolestani, vaan koetan opetella uutta. On tietysti monia hommia, jotka kannattaa suosiolla jättää ammattilaisille (en siis esimerkiksi ryhdy sähkötöihin pelkän pyhän feminismin voimalla), mutta avuttomuusrefleksi on sellainen asia, josta tahdon päästä eroon.

On ollut ikävää havaita, että heittäydyn avuttomaksi säännöllisesti, ja valitettavan usein sellaisissa asioissa, joita sukupuolistereotypioiden mukaan pidetään juttuina, joita naiset eivät osaa: olen fillari-ihmisiä, mutta koska en pidä puhjenneen kumin paikkaamisesta, pyydän usein muita hoitamaan asian puolestani. Ja kun tulostin tai tietokoneohjelma temppuilee, nakitan helposti jonkun toisen (usein miespuolisen ihmisen) selvittämään vikaa sen sijaan, että itse googlailisin hieman ja todennäköisesti selviäisin hommasta about yhtä helposti kuin hekin. Viime viikolla havaitsin, että jostain syystä pyysin miespuolista asuinkumppaniani vaihtamaan palovaroittimeen patterin, vaikka olisin ihan hyvin voinut tehdä asian myös itse. Mistä ihmeestä tällainen oikein kumpuaa?!

Kuten avuttomuusbloggauksen yhteydessä käydyssä keskustelussa painotin, tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki täytyisi väen vängällä tehdä itse ja että asioihin ei saisi pyytää apua. Kaikesta ei onneksi edes tarvitse selvitä yksinään, ja hyvä niin. Uskon kuitenkin, että minulle (ja varmaan monelle muullekin) tekisi hyvää tehdä enemmän itse. Etenkin monille naisille on lapsesta asti kerrottu tarinaa, jonka mukaan emme tiedä juuri mitään esimerkiksi työkaluista, tietokoneista tai autoista, ja meistä moni kantaa tämän kulttuurin rippeitä sisällään. Minä ainakin. Ja nyt haluan osaltani hankkiutua siitä eroon.

On tietysti tärkeää osata vaihtaa patterit palovaroittimeen siksi, että joskus patterit simahtavat eikä lähistöllä ole ketään auttamassa. Tätä käytännöllistä puolta tärkeämpää minulle on kuitenkin se, mitä asioiden hoitaminen itse antaa minulle henkisesti: uskoa itseen ja luottamusta siihen, että pärjään. Että kykenen selviämään haasteista, että minulla on edelleen kapasiteettia oppia uusia asioita. Että kaikki on minulle mahdollista.

Olen myös huomannut tällaisen asenteen vaikutuksen itsetuntooni todella konkreettisesti: kun saan taulun ripustettua seinälle tai taivuttelen temppuilevan Photoshopin toimimaan pitkän taistelun jälkeen, tunnen olevani oikea oman elämäni Wonder Woman, joka pystyy ihan mihin tahansa. Se on tunne, jota haluan tuntea useammin. Ja siksi aion tänä vuonna tehdä enemmän asioita itse.

Teittekö te uudenvuodenlupauksia tänä vuonna?

 
Jatka lukemista:
feministiset uudenvuodenlupaukset: puutun seksismiin ja luen naisten kirjoittamia kirjoja
miten kävi feministisille uudenvuodenlupauksille?
 
seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.